Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

maanantai 8. elokuuta 2016

Tänään minä menin työpaikalle

  
Facebookissa kirjoitin tuon hämärän selfien yhteyteen: taisi vielä sataa lunta, kun viimeksi tässä töitä tein.

Tänään minä siis 2,5 kk kotitoimistokauden jälkeen palasin tekemään töitä työpaikalla. Sami kantoi painavan tietokonerepun autoon ja työkaveri perillä sisälle, mutta itse ajoin Lapualle, kiipesin portaat, aloitin työt ja liikuskelin tarvittavasti. 

"Kyllä on kiva nähdä sinut siinä", sanoi toinen työkaveri toimistoni kynnykseltä. Minä puolestani tunsin itseni aivan kuin uudeksi työntekijäksi, hyvä etten esittäytynyt, vaikka tämän kotityökauden aikana on koeaikakin ehtinyt umpeutua ja minä olen aivan oikeasti ja tosissaan vakituinen työntekijä. 

Olen yleensäkin aina - kaikkein harmaimpina maanantaiaamuinakin - koettanut muistaa olla kiitollinen siitä, että on sentään työpaikka, johon mennä. Koettakaapa arvata, miten kiitollinen olen nyt, kun aivan oikeasti pääsen sinne työpaikalle!

Herättäjä-Yhdistyksen Facebook-sivulta

Päivä hujahti aivan silmissä "ihmisten ilmoilla". Totesin, että liikuin aivan samoin kuin keväällä, yhden kepin varassa - mutta tällä kerralla ei jokainen askel oikealla jalalla tuntunut siltä, kuin minua olisi lyöty puukolla. Kuulemma ihmisen keho ei muista kipua, mutta jollakin tavalla vavisutti astua omaan toimistoon, johon kipu ehti huhtikuussa niin tiukasti yhdistyä. Hartaasti toivon, että siihen vähitellen yhdistyisi kivuttomuus, paraneminen, kaikki hyvät asiat!

Töistä kotiin ajaessa muistelin, miten ajoin Lapualta Seinäjoelle viimeksi huhtikuun lopussa. Olin käynyt toistamiseen "kramppini" kanssa lääkärissä ja saanut lähetteen röntgeniin. Sami tuli lääkäriasemalle ihan vaan olemaan kanssani, kun odotin vuoroani ja sitten näin kuvan ja tiesin, että jotakin siellä on pahasti pielessä. Siitä on kaksi ja puoli kuukautta, melkein neljännesvuosi. Tähän asti on Herra meitä auttanut. Ja mitä jatkoon tulee, niin kirjaimellisesti se ei oo ihmises, se on korkiammas käres. Kun lääkärikin arvuuttelee, pitää luottaa Ylilääkäriin.

 

Ja mitäkö assistentti sanoi, kun mamma yhtäkkiä häipyi koko päiväksi ja sitten palasi takaisin kuin ei mitään olisi tapahtunut? Murjotti! Ei ollut näkevinään! Teki mutkan kulkiessaan ohitseni, etten yltänyt silittämään! Ei olla yttäviä, huokui Stellan koko olemus, kuten Sami oli lapsena sanonut äidilleen suuttuessaan. Mutta vähitellen Stella suopui ja antoi anteeksi. Saa nähdä, alkaako esitys alusta, kun mamma lähtee huomennakin...

3 kommenttia:

  1. On kyllä niin liikuttava tuo sinun selfiesi - arkana kurkkaat kulman takaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kun selfiekeppi jäi kotiin... :D :D

      Poista
  2. Silitä suloisuuksia! Kyllä ne tottuvat.

    VastaaPoista