Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

29-vuotistaiteilijajuhlan aattona

 
Kuinkahan satuin huomaamaan, että 1.9.2017 tulee kuluneeksi 30 vuotta ensimmäisen kirjani, Lauran syyslukukauden, ilmestymisestä - tarkasti ottaen Kontakti-kirjoituskilpailun palkintojenjakotilaisuudesta. En aio tässä nyt teille sen tarkemmin urani alkua referoida, sillä jokainen halukas voi lukea tarinan vaikkapa kotisivuiltani, mutta tulin nuuskineeksi näin 29-vuotistaiteilijajuhlani aattoillan kunniaksi ensimmäistä leikekirjaani. Kuvat ovat taattua kännykkälaatua, kuten yleensä, mutta silti: tervetuloa 1980-luvun kirjalliseen maailmaan!
 

Huomatkoon lukija, että ylläolevassa kirjeessä säännönmukaisesti teititellään vastaanottajaa - joka oli täyttänyt edellisessä kuussa 13 vuotta! Oi niitä aikoja.


 

Palkintojenjakotilaisuuteen asti tiesin vain olevani sarjassani kolmen parhaan joukossa, vasta paikan päällä selvisi, että olen voittanut. Kortin allekirjoittajina ovat tunnettu kirjallisuusihminen Kerttu Manninen ja Kauppiaitten Kustannus Oy:n osastopäällikkö Timo Nurmiluoto. Palkintojenjakotilaisuudessa Manninen kysyi, onko Vaasan Jaakkoo minulle sukua - tietysti sukunimeni perusteella, mutta kuulemma huumorini on samantyyppistä. Hm. ;)
 

Tämä Pirkka-lehden julkaisema kuva on ainoa, joka minulla on palkintojenjakotilaisuudesta. Eihän sellaiseen mitään kameraa otettu, eikä kamerakännyköistä saati sometuksesta ollut kukaan kuullutkaan! Huomatkaa, mikä rusettikaulainen palmikkopää olin verrattuna muihin tyttöihin (en tiedä, osallistuiko kilpailuun yhtään poikaa, mutta ainakaan kukaan ei palkintosijoille päässyt), vaikka olin sentään juuri yläasteen aloittanut. Jotakin kertoo erilaisista elämänkohtaloista se, että minä niiasin palmikkopäänä palkinnon tyttökirjasta, kun yksi tytöistä ei muistaakseni tullut kuvaankaan ja julkaisi nimimerkillä, koska kirjoitti omasta abortistaan.



Tässä vielä nimien kera. En ole koskaan tämän jälkeen tavannut ainoaakaan muista kilpailussa pärjänneistä, enkä tiedä yhtään, mitä heistä on tullut. Jos joku tietää, kertokaa!


Isä oli kirjoittanut minulle onnittelurunon jo valmiiksi, ja luki sen palatessamme Helsingistä. Olimme tainneet sentään jostakin automaatista soittaa ja kertoa, että kotiutuisin voittajana.


Lapuan Sanomat teki ison jutun minusta. Valitettavasti siinä ei mainittu, että kolme päivää palkitsemistilaisuuden jälkeen OI osoitti taas voimansa. Kaaduin koulussa, katkaisin vasemman reisiluuni kolmesta ja mursin vasemman käteni yhdestä kohtaa ja juttukin tehtiin muistaakseni puhelinhaastatteluna Lastenklinikalta - haastattelun ilmestymisen jälkeen meille kotiin tulvi kukkia ja onnitteluja, ja vanhemmat joutuivat kertomaan yksitellen kaikille, että nuori kirjailijatar ei nyt ole kotona.
 
 

Nämä vanhat haastattelut ovat aika hauskoja. "Kaisa haluaa kirjoittaa tiivistä, novellimaista tekstiä, jossa jokainen luku on kokonaisuus." Tiesiköhän Kaisa 13 vee edes mikä novelli on... :D Ja kyllä minä nykyään ihan hionkin tekstejäni, vaikka tuolloin "kerran kirjoitettu saa luvan kelvata, sanoo tyttö päättäväisesti". Enkä halua enää lastentarhanopettajaksi (älkää kysykö, mistä sen alunpitäen edes keksin - maalaistalon lapsena en ole koskaan ollut edes päivähoidossa).

 
Tässä vielä oikein suttuinen kuva itsenäisyyspäivänä eli Suomen 70-vuotisjuhlavuonna palkituista lapualaisista kulttuuri-ihmisistä - huomatkaa Oton esi-isä, jossa istun!

Noista hetkistä on siis kulunut 29 vuotta ja ensimmäisen Lauran jälkeen olen kirjoittanut 14 muuta romaania, kahdeksan historiallista tutkimusta tai muuta laajempaa tekstiä, neljä näytelmää ja seitsemän nettiromaania. Voisi siis sanoa, että varhaisteininä saatu rohkaisupotku on kantanut kohtalaisen pitkälle. Älkää siis koskaan halveksiko lasten ja nuorten kirjoituskilpailuja! 

6 kommenttia:

  1. Oi noita vanhoja kuvia! ❤️ Minä osallistuin myös nuorena useampaankin kirjoituskilpailuun. Ja olen edelleen katkera 😉, kun yhdestä kilpailusta en saanut pääpalkintoa, koska se päätettiin arpoa, sillä tekstini oli ylivoimaisesti paras ja ylivoiman vuoksi päädyttiin arvontaan (siis arvonta ja sen syy on kilpailun järjestäjän minulle kertomaa palautetta, ei oma mielipiteeni). Se oli viimeinen kilpailu mihin osallistuin ja, olen välillä miettinyt, olisinko jatkanut, jos pettymys tuosta ei olisi ollut niin suuri. Eli lastenkin kilpailuilla on tosiaan väliä, eikä niitä tulisi hoitaa vähän sinnepäin, jos sellaisia kuitenkin päätetään järjestää! 🙂

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan oli täsmälleen yhtä hullua kuin se, että Plättä-palkinnon saajissa oli viiden vuoden karenssi vain siksi, että Anni Polva olisi 1970-80-luvuilla voittanut vuosittain. Jos hän kerran oli nuorten rakastama, miksi niin ei saanut olla!

      Poista
  2. On hyvä tallentaa vanhoja muistoja,niitä voi aikojen päästä elää uudelleen. Isältäkö olet perinyt kirjoittamisen lahjan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on monta leikekirjaa täynnä, tosin viime vuosina olen vain sujauttanut leikkeet sinne väliin, en enää ole jaksanut liimailla... :) Todennäköisesti isältä, tosin hänellä kirjoittaminen puhkesi esiin vasta yli viisikymppisenä!

      Poista