Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Tieni aloin omin jaloin


Suokoon Uuno Kailas anteeksi runonsa vääristelyn, mutta se tuli mieleen, kun pohdin, miten tämän postauksen otsikoin.


Olen oppinut ihanasti laiskottelemaan Oton sylissä, mutta lääkärin annettua luvan ihan kaikkeen liikkumiseen kivun rajoissa totesin, että minun on pakko alkaa kuntouttaa itseäni. Jos kuvittelen joskus elokuussa ajavani toimistolle 25 km päähän ja kiipeäväni raput toiseen kerrokseen, pitää minun kyetä kävelemään. Ja silloin muistin Harrin. Potkupyörän eli Harley Parkinsonin eli Harrin, jonka sain pitkäaikaislainaan syksyn 2009 leikkauksen jälkeen. Sen varassa olen rämpinyt töihin sekä Jalasjärvellä että alkuvaiheessa Seinäjoella läpi tuulen ja tuiskun ja kirjaimellisesti kinostenkin, kunnes sain kesäkäyttöön kolmipyörän ja siirryin talvella nöyrästi autoilemaan. Harri on ollut kellarissa käyttämättä pitkään, mutta en ole luopunut siitä äidin varoitettua, että sitä voisi joskus yhtäkkiä tarvita. Nyt tajusin, että sen varassahan minä kävelin ulkona silloinkin talvella 2010, kun leikatulla jalalla sai varata vain vähän.
 

Toki arvasimme, että renkaat olisivat varastoinnissa tyhjentyneet. Muistimme senkin, että Harrin pumppaaminen on työtä ja tuskaa. Mutta ihan näin tuskalliseksi emme sitä muistaneet. Kaksi tervekätistä ihmistä, toinen polvillaan alaeteisen lattialla ja toinen pyörätuolissa, koettaa saada ilmaa renkaisiin, joiden venttiili törröttää äärimmäisen ahtaassa välissä! En käsitä, mitä Eslalla on ajateltu, vai onko ajateltu mitään. Tuli taas sellainen "eiväthän vammaiset ja vanhukset missään liiku" -fiilis. Toiseen etukumiin saimme puolivahingossa ilmaa, mutta toiseen emme millään tempulla, vaikka naapurimmiäskin jo tuli hätiin. Lopulta Sami lähti viemään Harria korttelin päähän Riston pyörähuoltoon, ja kuten aina, apu tuli minuuteissa. Eläköön Risto!
 

Harri on sauvoja turvallisempi ulkona, sillä se pysyy pystyssä pitämättä, eikä tarvitse koko ajan katsoa jalkoihinsa peläten kivien tai muiden vaarallisten epätasaisuuksien jäämistä sauvan alle. Lisäksi Harrissa on istuin, niin että voi levätä milloin haluaa. Ja suurehkot kumiset renkaat, jotka ylittävät reippaasti sellaiset möykkyisyydet, jotka Oton kanssa tuntuvat kovin hankalilta! Toisaalta Harrissa ei ole seisontajarrua, ja sen pysähtyminen on kiinni omista voimistani. Niinpä ensimmäinen kadunylitys oli mennä vähän jännittäväksi "luiskien" möykkyisyyden vuoksi, mutta vähitellen opin taas, miten Harrin kanssa liikutaan. Rauha ja Toivo onneksi kulkivat aika näppärästi korissa, sillä ihan joka paikkaanhan ei Harrin kanssa mahdu - vain kerran mojautin vahingossa jotakuta viatonta selkään, kun tungin liian ahtaasta raosta...

  

"Minä aivan ajattelin, että sinä suunnilleen vain kierrät talon", tokaisi Sami, kun olimme hitaasti, hitaasti hitimällä ja melkein jokaista kävelykadun penkkiä testaamalla edenneet ensin parin korttelin päähän Valkoiseen puuhun ja sitten vielä siitä yhtä pitkän matkan torille. Kierrän talon! Kun ihminen ei kolmeen kuukauteen ole liikkunut omin jaloin! Halu mennä ja halu päästä työpaikalle töitä tekemään on niin kova, että menin häjyllä sisulla. Hitaasti, syke suunnilleen yhtä korkealla kuin salilla kunnon treenin jälkeen, hiki valuen, mutta yhä rohkeammin leikatulla jalalla varaten. Reitin pituus -sivuston mukaan kävelin tänään ihan kylmiltäni kolmen kuukauden lähes täydellisen kävelemättömyyden jälkeen 1 km 35 metriä. On rumaa rehennellä, mutta nyt olisi melkein kiusaus sanoa, että tehkää perässä.

 

Jalat toki väsyivät, selkä väsyi, hartiat väsyivät, sillä nojasin Harriin liiaksikin ja se on minun mitoilleni liian korkea, mutta 141-senttiselle ei yksinkertaisesti tehdä potkupyöriä. En kuitenkaan tuntenut reisiluun murtuvan, mikä on positiivista. Pahimmin kärsivätkin kämmenet. En nimittäin tajunnut laittaa käteen Oton kanssa käyttämiäni pyöräilyhanskoja, kun olen yleensä käyttänyt Harria vain talviliukkailla lapaset kädessä. En yhtään muistanut, että sen kahvoissa on idioottimaiset raidoitukset, jotka tekivät kämmenet äärimmäisen kipeiksi. Mutta siitä viis! Minä kävelin! Koetin laskea ääneen, monettako kertaa elämäni aikana opettelen uudelleen kävelemään, mutta sekosin laskuissa. Ehkä 3-4 kertaa olen opetellut alusta pitäen ja pari kertaa näin "puolipahimmoosena"?


Tätä seikkaa juhlittiin asianmukaisesti illalla ystävien kanssa. No joo, olisimme tavanneet muutenkin... Mutta oli hyvä syy nauttia. Ja ravintolaan kyllä ottoilin, ettei makeaa mahan täydeltä.

 

Kotiin palatessa tapasimme melkein ovipielessä tämän vihreän mittarimadon tai tuhatjalkaisen tai mikä lie. Sen hidas mutta päättäväinen eteneminen sai kaiken sympatiani, ja odotimme niin kauan, että se oli päässyt kulkureitiltä, etten vain vahingossa murskaa sitä Oton renkailla. Meitä kulkijoita on niin monenlaisia!

 

Oli hassua havaita, miten minun pyörätuolissa ollessani vain pikkulapset katsovat pitkään, mutta Harrin kanssa liikkuessani tuijottivat kaikki (ja hämmentyivät tajutessaan, että huomasin). Ilmeisesti nuorehko (heh) ja kaikin puolin vintturainen henkilö liikkuu jalkavaivaisena ihmisten mielestä aina vain sauvoilla tai pyörätuolilla! Vaikka itse asiassa mummojen kulkupeliksi ajateltu potkupyörä on tällaisessa tilanteessa avuista parhain. 

Mutta muistatteko sen herrasmiehen, joka meitä niin sydämellisesti keväällä puhutteli? Olemme tavanneet hänet sen jälkeenkin, ja silloinkin hän toivotti kaikkea hyvää, osoitti ylöspäin ja vakuutti, että Hän siellä pitää huolen. Nyt sama herra oli kävelykadulla ilmeisesti naisystävänsä kanssa. Hän oli varmaan kertonut meistä naiselle, jota emme ole koskaan tavanneet, mutta joka minut ja Harrin nähdessään huudahti: "Voi, ihanaa!" Ja herra itse nosti peukkua ja sanoi: "Kannustusta! Kannustusta!" 

Note to self: kun joskus taas valitat jostakin turhasta, muista, miltä tuntui mennä Valkoisen Puun kassalle Harri ulos parkkeerattuna, laittaa Rauha ja Toivo nojaamaan tiskiä ja aivan vapaasti molemmilla jaloilla seisten ottaa esiin kukkaro tilauksen maksamista varten. Onneksi sain itkun pidäteltyä, tarjoilija olisi voinut hämmentyä.

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:
rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.
– Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.
Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
– Näin on hyvin.
– Tapahtukoon
tahtos sinun,
Kohtaloni,
eikä minun.
(Uuno Kailas: Paljain jaloin)


3 kommenttia:

  1. Hurraa! Hurraa! Hurraa! Aivan ihanaa ja hienoa että pystyt noin kävelemään omin jaloin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Joka askel hirvittää ilman ydinnaulaa, mutta eipä se auta. Jos ihme tapahtuisi.

      Poista
    2. Ota rauhallisesti. Elimistösi kyllä viestii sitten, jos on tarve. Nyt vaan nautit, sen kuin pystyt. Ota silti Sami ja koko kööri (Rauha, Toivo & muut) tueksi tilanteen mukaan, huomisesta kun ei koskaan tiedä.

      Poista