Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Mission Possible


Sarjassamme "yksi kuva kertoo enemmän kuin..."


Tässä on koko maailma kääntynyt hyvällä tavalla nurin viime aikoina. Tasan kaksi viikkoa sitten lääkäri antoi luvan ylipäätään varata oikealla jalalla ensimmäisen kerran 2,5 kuukauteen. Antoi myös luvan ajaa (kolmi)pyörällä ja autolla. Kaikki tämä tuntui silloin kovin, kovin kaukaiselta, kun epikriisissäkin luki, että luun "luotetaan ja toivotaan" kestävän...


Mutta viimeisen viikon aikana olen a) jättänyt pois toisen kyynärsauvan, b) kävellyt pari kilometriä, vaikka kuinka Harrin kanssa, c) kyennyt tekemään yksinkertaisia arkiasioita, joihin tarvitaan ainakin yksi vapaa käsi, eli ruokkinut kissat ja vienyt oman kahvikuppini parvekkeelta keittiöön ja d) ajanut polkupyörällä.

Mehän olemme kuluneina vuosina ajaneet hillittömiä kilometrimääriä, pyöräilin 230 km vuonna 2012, 441 km vuonna 2013, 572 km vuonna 2014 ja 320 km viime vuonna. Tänä vuonna varhaisen kevään ansiosta aloitimme pyöräilykauden varemmin kuin koskaan, ja kuvittelin pääseväni jos ei nyt lähelle toissa vuoden ennätystä, niin aika hyviin lukemiin kuitenkin, vaikka työpaikan vaihtuessa töihin onkin mentävä autolla. Viimeksi pyöräilin vielä murtumankin kanssa. Ja seuraavan kerran tänään.


Eilinen lenkki Harrin kanssa oli melkoisen rankka. Käveleminen on minulle "terveenäkin" raskasta, koska vasen eli tällä hetkellä ns. parempi jalkani on niin vino ja painunut, että olen aivan kallellaan (röntgenkuvani järkytti jopa lääkärin). Pyöräily kolmipyörälläni on sensijaan aivan ihanaa. Siinä paino ei ole jaloilla, ja pystyn liikkumaan samaa tahtia Samin kanssa. Niinpä aloin eilen haaveilla pyöräilystä.

Ja tänään nousin satulaan. Pelotti, pelotti hirveästi! Jotenkin Otossa istuminen on heikentänyt huonoa tasapainoaistiani entisestään, ja koin olevani äitini sanontaa lainaten "kuin kiitos kepinnenässä". Olen ollut jo aika hurja pyöräilijä ottaen huomioon sen, että kolmipyörän saa taatusti kumoon, jos unohtaa, että se ei kallista kuten normaali pyörä, ja tekee liian tiukkoja kurveja liian kovalla vauhdilla.

Mutta nyt kaikki tämä rohkeus oli poispyyhkäistyä ja pelkäsin yhtä hysteerisesti kuin neljä vuotta sitten pyöräilyä ensi kertoja harjoitellessani. En päässyt edes kadunylityksistä ajamalla alas ja ylös. Pelko, tuo OI-ihmisen alati uskollinen seuralainen!

Onneksi tapasimme muutamia tuttuja alkumatkasta. Ajaessani kävelyvauhtia (Samikin oli liikkeellä kävellen ja kantoi Toivoa) ja jutellessani jopa vähän unohdin, että piti pelätä. Ja kappas, torille polkaisin jo ylämäkeen.


Torilla Sami teki hurjan ehdotuksen. Eilenhän kävimme kirjastossa, jolloin olimme tilanteessa "melkein kaikkea tehty, mitä kesällä yleensä". Yksi oli kuitenkin tekemättä. Emme olleet käyneet seurakunnan kesäkahvilassa, Mission Cafessa, Lakeuden ristin ylätasanteella - yksinkertaisesti siksi, että Alvar-setä rakasti portaita ja selkeästi halusi rajata vammaiset pois suunnittelemistaan rakennuksista. Alhaalta kadulta tuovat ensin portaat nurmikentälle, ja sitten on vielä toiset, lyhyemmät mutta karmeammat, portaat ylös tasanteelle. Otolla olisin Samin avulla saattanut päästä kiertämään kirkon edestä nurmikon ja penkereiden yli, mutta ne toiset pakolliset Alvarin portaat olisivat olleet esteenä. Siis todellinen Mission Impossible.

Mutta hah! Nyt me näytimme Alvarille pitkää nenää. Ajoin pyörän kirkon luo (alemmassa kuvassa pikku parka on rengastettuna), ja siitä taapersin Samin ja Toivon tukemana laajan nurmialueen yli ja kapusin ne viheliäiset portaat.  


Mission Cafe on koko olemassaolonsa ajan ollut lempikahvilamme kesäisin. Tänä vuonna olin varautunut siihen, että sinne ei nyt sitten päästä. Arvatkaa siis, miltä tuntui istua katoksen alta paahteelta suojassa, syödä ihanaa korvapuustia ja juoda erinomaista kahvia (uskon sen edelleen olevan reilun kaupan).


Alemmassa kuvassa Sami on hakemassa (ilmaisia!) santsikupillisia, mutta lähinnä kuvasin pylvään neulegraffitteja. Kahvilassa myydään myös pieniä käsitöitä lähetyksen hyväksi. 
 

Arvatkaa muuten mitä? Kun palasimme kotiin, en edes ajatellut mitään sen kummempaa, ennen kuin tajusin pyöräileväni yhtä huolettomasti kuin minä kesänä tahansa, pompahtelevani reippaasti yli jalkakäytävälta suojatielle vievien järkyttävien, jonkinlaisia luiskia markkeeraavien töyssyjen, joista piti Oton kanssa mennä takaperin, ja väisteleväni sujuvasti vastaantulijoita. Kaiken tämänkesäisen jälkeen!!
 
On aivan käsittämätöntä, miten olen edistynyt viikossa. Liikkumiseni on kankeaa, ja pyöräily sattuu vasempaan polveen (siihen vinoon, jonka on pitänyt monta kuukautta tehdä kaikki työ), ja lihakset ovat kaikki vielä kateissa, ja jatkossa yhteisillä pyörälenkeillä Toivo pitää edelleen saada kulkemaan mukana todennäköisesti samoin kuin keväällä. Mutta jalka on toistaiseksi kestänyt murtumatta, ja pyörällä ajaminen on nyt kaikkein tehokkainta ja turvallisinta treeniä jalalleni ja päälleni!

Se, että jalka on toistaiseksi kestänyt, ei OI-ihmisellä tarkoita, etteikö se voisi paukahtaa poikki vuoden päästä. Mutta siitä huolimatta olen kiitollinen sydänjuuriani myöten siitä, että alkukesän painajaisen jälkeen olen aivan kuin heräämässä. Ihmeitä tapahtuu, ehkä minullekin?

4 kommenttia:

  1. Hyvä sinä ja meidän ihmeitä tekevä Jumalamme! Ihanaa luettavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus melkein pelottaa olla ihmeiden kohteena, kun suuria tapahtuu. "Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa."

      Poista
  2. Hyvä että edistyt. Mutta muista ottaa hitaasti ja rauhallisesti. OI on arvaamaton. Ja tämän minä olen sitten oppinut sinulta, en omasta kokemuksestani.

    VastaaPoista
  3. Hyvä että edistyt. Mutta muista ottaa hitaasti ja rauhallisesti. OI on arvaamaton. Ja tämän minä olen sitten oppinut sinulta, en omasta kokemuksestani.

    VastaaPoista