Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Levossa

Sisar Stella valvoo potilaan aamukahvin juontia.
En minä sängyssä vasiten ole, mutta sain kahvin tänä aamuna vuoteeseen.

Kotona olen nyt kolmatta päivää, ja kyllä totisesti oli viisas ratkaisu. Mitä ihmettä minä tekisin terveyskeskuksessa makaamassa! Ilolla kuuntelen jokaista poran ja vasaran ääntä rappukäytävästä tietäen, että kyllä se hissikin siitä - Sami raportoi eilen ulkona käytyään, että koneisto olisi jo paikallaan. 

Mutta eipä minun tarvitse mihinkään lähteä täältä, en lähtisi vaikka hissikin toimisi. Sen verran kipeät haavat niitteineen ovat, vaikka ovatkin pienet, ja sen verran aristan tuota leikattua jalkaa kaikkineen. Pahimpia ovat ylösnousut, kun leikattu jalka suoristuu ja koetan saavuttaa tasapainon rutisevan vasemman jalan varassa, au!

Mutta ennen kaikkea olen aivan järjettömän, sanoinkuvaamattoman väsynyt. Luulin tiistain väsymyksen johtuvan vain maanantain "loppusodasta" ja kotimatkasta, mutta kun eilen kävin suihkussa (apunani turvallisesti Sami ja terveyskeskuksesta lainaan saatu Unelma Säleikkö, jotka molemmat näkyvät alakuvassa) ja söin, makasin koko loppupäivän, nukuinkin. En ollut sairaalassakaan näin tööt. Joko nyt vain liikun enemmän tai sitten jännitys ja stressi alkaa laueta.


Onhan tämä melkoinen kevät ollut. Talvi oli erinäisistä syistä itsessään rankka, ja sitten tuli jännitys ja ilo uudesta työpaikasta. Työpaikanvaihdos, uudet (vaikka osittain tututkin) työkaverit, uudet käytännöt ja ihan alusta asti "luotava" työnkuva ovat jo itsessään iso juttu. Varsinkin, kun kyse ei enää ollutkaan mistään sijaisuudesta, jonka nyt voi hoitaa kunhan jotenkin hoitaa, vaan vakipaikasta koeaikoineen. Kun siihen tulee vielä lisäksi hirvittävä kipu, ahdistus tulevasta, työnteko sohvannurkasta ja leikkaus, stressitilaa voisi kutsua jo kohtuulliseksi.

Niinpä minä en yritäkään nyt olla reipas, en sisukas tai sankarillinen. Työsähköpostini kertoo viestittelijöille, että olen töissä taas maanantaina, ja puhelimessa on vastaaja. Jos tuntuu siltä, etten maanantaihin mennessä ole vielä työkunnossa (eli jaksa istua kahdeksaa tuntia kotisohvalla tietokoneen ääressä), en edelleenkään leiki reipasta, sisukasta tai sankarillista, vaan sitten katsotaan jatkoa. Mutta nyt minä lepään.
 
www.visiokuva.fi

4 kommenttia:

  1. Tilanteesi on koskettanut minua ja syvältä. Olet esikuva itselleni selviytymisestä vaikka oma jaksamiseni on psyykkistä. Aina on uusi päivä ja uusi mahdollisuus ja jos ei pysty niin sitten levätään! Kiitos myös tuosta Elina Salmisen tekstistä: juuri kuin minulle kirjoitettu! Saanko kopsata sen fb sivulleni?

    Voimia ja siunausta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sentään, en minusta ole kellekään esikuvaksi! En vain niitä synkkiä itkuhetkiä maailmanlopun tunnelmissa viitsi täällä julistaa. <3 Kopioi ihmeessä tuo runo, minä itse nimittäin sen Facebookista juuri poiminkin. :) Voimia ja siunausta sinullekin!

      Poista
  2. Nyt vaan otat iisisti etkä hermoile siellä. Ja jos elimistö ei anna, se ei anna. Sen olen huomannut itsekin. Päivä kerrallaan vain. (Edelleen kesäkuussa 2016.)

    VastaaPoista
  3. Nyt vaan otat iisisti etkä hermoile siellä. Ja jos elimistö ei anna, se ei anna. Sen olen huomannut itsekin. Päivä kerrallaan vain. (Edelleen kesäkuussa 2016.)

    VastaaPoista