Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kotiin kuudes kuudetta kello kuusi


Terveisiä kotoa! Täällä olen ollut nyt vuorokauden, ambulanssi kaarsi kotipihaan "kuudes kuudetta kello kuusi", kuten Sami hoksasi.

Sairaalareissu oli vähän rankka. Osin se johtui huonetoveristani, jonka erinäisistä syistä johtuva levottomuus valvotti meitä molempia lähes koko sunnuntain vastaisen yön. Ensimmäisen kerran elämässäni pyysin sairaalassa huoneen vaihtoa, sillä tuntui, että kuolen, jos en saa nukkua. Vaihtoa ei tullut, mutta ilmeisesti naapurin lääkkeissä saatiin jokin kohdalleen ja seuraava yö oli rauhallinen.

Sunnuntain pääuutinen tuli kierrolla olleelta ventovieraalta lääkäriltä, joka näki sen mitä ei Terveystalon radiologi eikä ilmeisesti hoitava ortopedini ollut nähnyt: minulla oli jo ennen leikkausta kaksi hiusmurtumaa oikeassa reisiluussa. Koetan epätoivoisesti ajatella, että ne tulivat luuta kangottaneesta naulasta, mutta täytyy sanoa, että ei tämä tieto ainakaan vahvista uskoani ydinnaulattomaan elämään.

Kun en sunnuntaina unettoman yön jälkeen jaksanut mitään muuta, makasin sängyllä tuijottamassa ikkunasta ja ajattelin. Ajattelun tuloksena voin kertoa, että ensimmäinen murtuma tuli torstaina 14.4. noin klo 16.45. Jalka oli oirehtinut jo monta päivää, mutta kun laskeuduin alas työpaikan rappusia, tuntui kuin joku olisi vetänyt minua kirveellä reiteen. Raahauduin jotenkuten autolle ja kävin vielä kaupassakin Samin kanssa. Koko ajan luulin jalan vain revähtäneen hirmuisesti. 

Viikon verran sinnittelin, ennen kuin ahdistuin sille kuuluisalle työterveyslääkärille, jonka kramppidiagnoosi ja kehotus venyttelyyn ja hieromiseen on jo täysi vitsi lähipiirissäni. Relaksanttien kanssa sinnittelin vielä viikon, kunnes lopulta työkaverien komennuksesta varasin uuden lääkäriajan. Toinen murtuma tuli tuolloin torstaina 28.4. noin klo 8, kun kävelin isältä lainaamani kepin kanssa autolle. Auton kohdalla olin vähällä kaatua, kun jalka meni alta, taas tuntui kuin olisi kirveellä lyöty.

Minusta on moni käyttänyt nimitystä "sisukas", mitä en oikein ymmärrä, sillä eihän ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää tätä elämää. Mutta tässä kohdin täytyy sanoa, että ilmeisesti jonkin verran sisua on, kun murtuneella jalalla pari viikkoa ajoin 25 km työmatkaa ja kapusin toimistolle... En vain tajunnut, että minun kohtuullisen kestävä OI-luuni voisi murtua "ihan itekseen, ilman kenenkään näkemätä", kun en tiennyt naulaongelmasta.


Eilen sitten hoitava lääkärini (joka on eri kuin leikkaava lääkäri) tuli kierrolle ja antoi luvan kotiinlähtöön. En tiedä näitä kierrolla olevien ihmisten arvoja ja asemia, mutta eräs tietokoneen ääressä muistiinpanoja tekevistä huomautti, että minulle pitää kirjoittaa napapiikki (sitä ei ollut, taivaan kiitos, määrätty leikkauksen jälkeen).

"Älä ny viitti", minä sanoin nuorelle ortopedilleni, joka ei ihan olisi voinut olla poikani, mutta ainakin pikkuveli. "Mä oon jo kuukauden könnännyt kotona eikä mulle oo mitään tulppia tullut!"

Lääkäri alkoi nauraa ja sanoi, että unohdetaan koko napapiikki. Siitä muistuttanut henkilö näytti närkästyneeltä, ja minä hihitin. Epikriisissäni tämä hauska keskustelu on muotoiltu näin sivistyneesti:



Olin riemuissani, kunnes selvisi, että minun olisi pitänyt selittää lääkärille hissiremontti - vaikka luulin hänellä olevan tärkeämpääkin tekemistä. Sen sijaan erehdyin sanomaan hoitajalle, että kotimatkalla pitäisi olla sellainen taksi, jossa on porraskiipijä.

Tähän oli kaatua koko kotiinpääsy.

Kuulemma tällaisia kiipijöitä ei ole Helsingin ulkopuolella, enkä minä voi olla kahta kuukautta kotona (tieto siitä, että kyse on hissiremontista, joka on ohi aivan pian, ei tahtonut mennä eteenpäin), ja kierreportaissa on vaikea kantaa kantotuolilla, ja minun pitäisi mennä terveyskeskukseen toipumaan.

Terveyskeskukseen!

Voi turhuuden turhuus. Tiedän kokemuksesta, että sairaalassa on hyvä olla niin kauan kuin ei muualla pärjää. Mutta tiedän samasta kokemuksesta senkin, että vasta kotona alkaa kuntoutua. Sairaalassa makaa sängyllä, nousee istumaan vain kun ruokaa tuodaan ja liikkuu vain kun on pakko mennä vessaan. Siellä tulee tulppa jos jossakin! Kotonahan on pakko siirtyä paikasta toiseen, paikat ovat tutut ja turvalliset ja mieliala aivan toista.

Olin koettanut olla helppo ja yhteistyökykyinen potilas, varsinkin, kun kämppäkaveri oli kaikkea muuta. Mutta nyt nousi häjy pohjalainen sisuni. Ilmoitin lähteväni kotiin. Kun fysioterapeutti tuli sanomaan, että sittenkin harjoiteltaisiin portaissa kulkemista, olin räjähtää. Kysyin, mitä varten (epäilin väen kuvittelevan, etten osaa kulkea portaissa ja siksi vaadin kaiken maailman kiipijöitä) ja sanoin, että a) osaan taatusti kulkea portaissa keppien kanssa (en sanonut tehneeni sitä kuluneen kuukauden aikana enemmän kuin fyssari koko elämänsä aikana, vaikka mieli teki) ja että b) minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kulkea portaissa, sillä pysyn kotona hissiremontin loppuun.

Olin kai aika hurjana, kun fyssari luopui koulutusaikeistaan ja hoitaja koetti selvittää kiipijäasiaa. Itse soitin Seinäjoen Kela-taksiin selvittääkseni, löytyykö niitä, sillä tiesin joissakin takseissa sellaisia kyllä olevan.

Kukaan ei ollut kuullutkaan porraskiipijästä. Tämä tuntuu aika uskomattomalta, sillä tuskin olen ainoa ihminen susirajan pohjoispuolella, joka pitää joskus saada portaita ylös. Mutta näin minulle väitettiin.

"Tilataan sitten tavallinen taksi", sanoin. "Minä nousen ne portaat itse."

Kehotin jo Samia ottamaan Oton laukusta pyöräilyhanskat, joita käytän kelatessa, ja vanhan esiliinani, jonka voisin sitoa takamuksen suojaksi, etten likaisi vaatteitani - sillä päätin nousta portaat istuen rappu rapulta. Suunnittelimme Samin kanssa, että koko sessio videoidaan, ja taustalle laitan soimaan Minä vaivainen vain, mato, matkamies maan tai Vaikka polku näin kulkee vastamaata tai joku muu sopiva Siionin virsi.
 

No, sellaista videota ei lopulta tullut, sillä järki voitti. Minut kotiutettiin ambulanssilla. Ensin pidin sitä liioitteluna, mutta täytyy sanoa, että kun ihminen on ollut pystyasennossa maksimissaan puolen tunnin pätkiä, kahden tunnin ajomatka oli makuulla sittenkin miellyttävämpi. 

Kaksi hauskaa ja reipasta nuorta naista ajoi minut Seinäjoelle, siirsi kantotuoliin ja kantoi ylös neljänteen kerrokseen. Ei ollut aivan kakkupala se, mutta hyvällä huumorilla mentiin. Voin muuten sanoa, että vaatii vähän keskittymistä istua rauhallisena kyydissä, kun tietää olevansa sidottuna pyörälliseen kantotuoliin ja kahden vieraan ihmisen käsivoimiin ("mitä ikinä sattuukin, älä ota mistään kiinni, me emme pudota sinua!"), mutta niin vain kaksi naista sai minut ylös, vaikka se muka oli ollut sairaalassa niin mahdotonta. Toinen heistä lupasi kyllä lähtiessään, että ottaa kuvan meidän kammottavista 1970-luvun kierreportaistamme, joten ne lienevät melko elämykselliset - he olivat samana päivänä jo vieneet toisen potilaan kotiin kolmanteen kerrokseen, mutta ilmeisesti vähän järjellisempiä rappusia!

Ilokseni tapasimme rapussa naapurin rouvan, jonka kanssa on tätä hissiremonttia jahkuttu. Hän oli puhuttanut samana päivänä työmiehiä ja kysellyt, missä mennään. Kuulemma ensi viikolla hissi olisi jo käytössä! En siis todellakaan ole täällä motissa "kahta kuukautta". ("Sitäpaitsi on ihmisiä, jotka viihtyvät kodeissaan", huomautti toinen ambulanssinaisista.)
 
 

Arvatkaa, miltä tuntui olla kotona. Vähän kauhulla mietin, miten joskus pärjään vanhainkodissa, kun siellä pitää elää talon aikataulun mukaan, syödä juuri sitä mitä eteen kannetaan ja silloin kun kannetaan jne. Nyt kysyin Samilta, saanko ruuan kanssa kaksi lasillista maitoa, ja hän lupasi vaikka kaksi purkillista... (No juu, olisi sitä maitoa ehkä saanut sairaalassa kaksi lasia, jos olisi erikseen pyytänyt.)

Vastaanottokomitean karvaiset jäsenet olivat aluksi vähän yliolkaisia ("mitäs lähdit!") ja kiinnostuneita lähinnä laukkuihini tarttuneista uusista hajuista. Mutta kun nukkumaanmenon aika tuli, Stella päästi aivan ihmeellisen kurnutuksen ja naukaisun sekaisen äänen ja loikki riemuissaan luokseni sängyllä.

Ja kyllä sitten nukuttiin. Aamulla heräsin sen verran, että otin kipulääkettä ja kävin vessassa (vielä eilen pyysin aina hoitajaa turvaksi, kun lähdin vessaan halki liukkaan steriilin huoneen ja yhtä liukkaan steriilin käytävän, nyt kissojen pujottelu keppien lomassa ei haitannut, kun paikat olivat tutut ja "oikean kokoiset"), sitten nukuin taas. Yhdeltätoista Sami tuli varovasti herättelemään sanoen, että eikös sulla ole kahdeltatoista kokous...


Olen siis tehnyt tänään ihan vähän töitä (huomatkaa assistentti), mutta trossoonvaraa ei jäänyt yhtään. Vielä eilen viisastelin Facebookissa, että eihän minun työni vaadi kuin istumista - no, istuttuani pari tuntia parvekkeella koneen ääressä videopalaveria lähinnä vain kuunnellen olin niin väsynyt ja kipeä, että minua ei tarvinnut kyllä kehottaa menemään lepäämään. Uskomatonta, miten heikoksi sitä on mennyt!

Sairaslomaa sain pyynnöstäni tämän viikon, ja sen aion kyllä ihan oikeasti pitää. Sitten yritän taas palailla kotitoimiston arkeen. Heinäkuun puolivälissä olevaan kontrolliin asti ei jalalla saa varata yhtään, ei edes raajan painolla, kuten aluksi sanottiin. Sepä onkin kuulkaa hauskaa, kun koettaa pysyä tasapainossa ihan vinon vasemman jalan varassa vaikka vessassa housuja nostaessaan! Eli totta kai otan tasapainoa vähän varpaankärjillä. Samat murtumat minulla oli jalassa ennen leikkausta kuin nytkin, nyt vain jalka on kipeämpi sekä luusta että haavojen kohdalta. 

Sitä en tiedä, mitä kontrollin jälkeen tapahtuu. Riippuu tietysti jalan luutumisesta sekä murtumien että naulan syömän kolon kohdalta. "Jos napsahtaa tai jotain, soita tänne", sanoi hoitava ortopedi, ja "eihän siinä ole menetetty sitten kuin kuuden viikon toipumisaika", sanoi leikkaava ortopedi murtumamahdollisuudesta. Ymmärrän, että lääkärien on oltava vähän kovapäisiä pystyäkseen tekemään työnsä, mutta täytyy sanoa, että ihan näin ihmisenä, joka tuntee kipua ja jolla olisi elämässään muutakin tekemistä kuin odottaa, katkeaako jalka vai ei, kun se olisi voitu isommassa operaatiossa naulata kestävämmäksi, pelottaa sanoinkuvaamattomasti.


Mutta tänään olen nauttinut parhaasta syntymäpäivälahjasta, kotona olemisesta. Ehkä synttärilounas ei ollut järin fiini ja tyylikäs, mutta arvatkaa vain, maistuiko tämä ravintola Mangalin noutoruoka taivaalliselta!

Sillä kotona
  • apu on koko ajan lähellä eikä aina tarvitse uudelle ihmiselle selittää, mitä tehdään tai pelätä, että hän toimii liian rajusti
  • vessanpönttö ei ole niin järkyttävän korkea, että jalat heiluvat ilmassa, vaan siinä on siedettävä istua jopa haavan kanssa
  • saa vaihtaa päivävaatteet päiväksi ja yöpaidan yöksi eikä tarvitse hillua koko ajan pyjamassa
  • yöt ovat rauhallisia ja turvallisia (vaikka Stella on leiponut tarmolla vuorotellen molemmissa kainaloissa ja Mustikka kiipeillyt säärieni yli)
  • parvekkeella saa ihailla pääskysiä ja sinistä taivasta ja aurinkoa ja pilviä
  • pieniä kävelymatkoja tulee koko ajan eikä pelota, kun ympäristö on tuttu ja mittasuhteet tavalliset, eivät jättimäistä inva-tasoa

Tämän virren äiti lauloi minulle puhelimessa tänään onnitellessaan. Sanat osuivat monella tavalla.

8 kommenttia:

  1. Hyvää syntymäpäivän iltaa ja voimia sekä varjelusta elämääsi. Olipa äitisi osannut valita osuvan virren. Olen ajatellut sinua usein viime päivinä ja odotellut kuulumisia, jotka äsken luin. Päivä vain ja hetki kerrallansa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Syntymäpäivävirsi avautui aivan uudella tavalla.

      Poista
  2. Parantavia päiviä eteenpäin.

    VastaaPoista
  3. Huh heijaa, pahin on nyt siis takana. Mutta kontrolli vielä edessä. Katsotaan miten se sitten menee. Jännitän täällä puolestasi. (Luen nyt kesäkuuta 2016.)

    VastaaPoista
  4. Huh heijaa, pahin on nyt siis takana. Mutta kontrolli vielä edessä. Katsotaan miten se sitten menee. Jännitän täällä puolestasi. (Luen nyt kesäkuuta 2016.)

    VastaaPoista