Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Kesäisenä päivänä

 

Vihdoinkin meillä on taas kesäiset tunnelmat! Kulunut viikko on ollut kolkko ja sateinen. Toisaalta on ollut helpotus, kun ei ole ollut minkäänlaista kiusaustakaan pyrkiä ulos, mutta toisaalta sisällä pysyttely on ollut aika päälle käypää - ymmärtäkää tämä monimielisesti! Olen tehnyt älyttömän pitkiä työpäiviä, kun samahan se on, istunko sohvannurkassa työ- vai vapaa-ajan asioissa. Suunnittelin viritteleväni tähän Periscope-yhteyden, niin että kiinnostuneet voivat Norppaliven tavoin seurata OI-liveä - meitä on suunnilleen yhtä monta Suomessa kuin saimaannorppia. Ero on toki siinä, että norppien määrä saisi kasvaa, kun taas OI:ta ei toivo kenellekään.

Kuva on sumea zoomauksen takia, mutta siitä näkee, että Stella on jo ystävystynyt Oton kanssa. Se on jo nukkunutkin sen sylissä, ja puskee mielellään Rauhaa ja Toivoa. Mustikka on vasta arasti opetellut olemaan lähimaastossa, kun lähestyn kyynärsauvoineni.

Onneksi minulla on iloistakin kerrottavaa! Kun se viheliäinen lähete oli vihdoin saatu TAYS:iin, ei mennyt viikkoakaan, ja minulle soitettiin vastaanottoajasta. (En viitsi edes ajatella, että jos joku olisi ollut yhtään ajan tasalla, olisin voinut päästä vastaanotolle jo viikkoa aiemmin...) Menen maanantaina tapaamaan ortopedia. Tämä on siis vastaanottoaika, eikä leikkauksesta ole vielä mitään tietoa, mutta ehkä maanantaina olen kuitenkin viisaampi sen asian suhteen.



En tiedä, miten paha tilanne on, kun minut kutsuttiin näin tavattoman nopeasti. "Sattui olemaan aika", sanoi sihteeri. Sattuu siellä varmaan olemaan jonokin, jonka ohi kiilasin! Jo seuraavana päivänä postissa saapuneen paperisen kutsun mukana tulleissa ohjeissa sanottiin: "Jos hoitonne vaatii leikkausta, saatte täytettäväksenne terveydentilaanne koskevan lomakkeen." Minulle se lomake tuli jo samassa kuoressa. Saattaisi siis jopa haaveilla, että leikkaisivat nopeasti. Tällaisten lomakkeiden täyttö on muuten aina yhtä hupaisaa, kun olen niin täydellisen terve! Ainoa merkintä tulee aina kohtaan "muu, mikä". Jo kuusi vuotta sitten TAYS:in hoitajat eivät olleet uskoa, etten ole millekään edes allerginen! Ja kyllä, on aina välillä hyvä muistaa tämä ja kiittää.


 
Mutta joskus se "muu, mikä" on aivan kyllin kiusallinen. Varsinkin nyt, kun meidän hissimme on purettu. Ehkä viiden viikon kuluttua vanerien tilalla on ovi uuteen hienoon hissiin, mutta siihen asti on aika pelottavaa ajatella, että täällä ollaan eikä muuta voida... Paitsi että aina pitää yrittää voida! 


 

Ja niinpä tänään selätimme nämä portaat koko jengin voimin. Sami kantoi ensiksi Oton kasattuna alas, sitten hän nousi takaisin neljänteen kerrokseen, otti Oton istuintyynyn ja Rauhan, ja minä aloin laskeutua kaiteen ja Toivon varassa rappu rapulta. Onneksi kaide on niin korkea, että se toimi kainalosauvan tavoin, eikä alas laskeutuminen ollut erityisen vaikeaa - Rauha tuli kaveriksi joka tasanteella, kun piti hyppiä seuraaviin portaisiin. Ylöspäin tulo ei sitten ollut yhtä kakkupala, pitäisi kai koettaa kierreportaiden toista reunaa, jotta Toivo olisi paremmassa oikeassa kädessä, kuten alaspäin mennessä. Nyt pelkään väkisinkin ponnistaneeni vähän kipeällä eli oikealla jalalla, jolle ei saisi varata. Vasemmassa jalassa, joka on viimeiset 29 vuotta ollut ihan vinttura ja joutuu nyt tekemään kaiken työn, tuntui aika karmealta, kun lopulta selvittiin takaisin. 


Mutta kyllä oli ihanaa päästä torille! Kuvassa Rauha ja Toivo ja poteva jalkani, Otto parka ei päässyt oikein kunnolla kuvaan. (Jos ihmettelette, mitä minulla on sylissä pussukan alla, ne ovat pyöräilyhanskat, jotka toimivat mainiosti kelatessa. Ja jäätelömaku oli Mudcake, jos kiinnostaa. Arvatkaa, kuluivatko ne kalorit portaissa...)


Huomasimme reissussa, että sekä lihasvoimani että meidän molempien pyörätuolin käsittelytaidot ovat kehittyneet aika tavalla. Ja on varsin mielenkiintoista katsella maailmaa Oton perspektiivistä. Kun seurasimme torilla 300 (??) asiakkaan toriravintolan rakentumista, pohdimme Samin kanssa, mitä tehdä, jos sen avautuessa kesäkuun alussa olen yhä pyörätuolissa. Jos ei sinne ole luiskaa, en pääse anniskelualueelle, ja tunnetusti juomaa ei saa tuoda anniskelualueelta pois. Keksimme, että Sami tilaa molemmille ja istuu pöytään, minkä jälkeen minun lasiini sijoitetaan viisimetrinen pilli ja voin imeä juomaa ulkopuolelta... Tästä kehitin oman bisnesidean. Heti kun olen rikas, perustan ravintolan, johon ei saa tulla kuin pyörätuolissa. Ravintolan eteisessä on sairaalan tavoin pyörätuoleja, joita tervejalkaiset saavat lainata, ja sitten heidän pitää koettaa pärjätä ravintolassani itsekseen kelaamalla. Suosio on taattu... ;)


Sitä odotellessa tämä loistava Lapuan Sanomien juttu, josta ottamani kuva on niin tolkuttoman tärähtänyt, että suosittelen menemään suoraan tänne juttua lukemaan. Mukava, että edes muutama kunnallispoliitikko välittää tämän verran äänestäjistään, sillä ihan totta, jopa vammaiset äänestävät! Päätoimittajan suosikki on kuulemma tuo kuva, josta näkee, että Vanhan Paukun jalkakäytävän reunakivi on korkeampi kuin pyörätuolin pikkupyörät. Minun suosikkini on kohta, jossa näkövammaisten edustaja kertoo, miten vaarallinen kesken portaikon päättyvä kaide on. Semi-invalidina olen koko elämäni ihmetellyt, miksei sellaisia pieniä, edullisia asioita kuten kunnon kaiteita voida käyttää rakennuksissa.

Kesäaamun rauhaa. Jos ihmettelette viivaa kuvan keskellä, se on parvekelasien sauma! ;)

Tervapääskyset ovat palanneet, kuten joka vuosi aika tarkkaan 21.5. Seuraavien kolmen kuukauden ajan on siis kesä. Toivotaan, että se olisi vähän helpompi kuin miltä nyt vaikuttaa. Saa muistaa.

5 kommenttia:

  1. Hei Kaisa!
    Hienoa, että asiat edistyvät. Seuraan mielenkiinnolla vaiheitasi. Muistan sen edellisen leikkauksesi ja sen kuinka pitkä se koko prosessi oli. Toivotaan, että nyt kaikki sujuisi kuin unelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä kerralla kriittisin hetki eli ensimmäisen lääkärin tapaaminen meni hyvin. Niin karmeaa kuin se onkin, ihmisen hoito riippuu paljon siitä, onko ensimmäinen lääkäri kärryillä. Jos hän on pihalla kuin lumiukko, kuten edellisellä kerralla kävi (ja minä olin niin idiootti, etten tajunnut hänen tyhjää katsettaan, istunut alas, käskenyt kirjoittaa googleen osteogenesis imperfecta ja aloittamaan vastaanoton alusta), kukaan ei myöhemminkään oikein ota todesta.

      Poista
  2. Kaisa, kiitos jälleen kerran blogistasi. Sinun tapasi kirjoittaa v astoinkäymisistä ja koettelemuksista on niin tyyni, toteava, eikä yhtään mariseva. Mikset kokoaisi kaikesta kirjaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä itken ja marisen kotona Samille, enää en valita kaikkea julkisesti, kuten 2009. :) (Ja jos nyt syöksytte katsomaan, mitä silloin kirjoitin, niin olen siivonnut julkaisut.) Eipä tässä paljon kirjan aineksia ole, terveytensä kanssa vääntäviä ihmisiä on maa täynnä.

      Poista
    2. Toi on totta! Siis toi, mitä sä sanoit terveytensä kans taistelevista ihmisistä. Itsekin olen sellainen ja joudun elämään säästöliekillä sen takia.

      Poista