Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Elämäni krampit


Ilmoitin tänään Samille, että sitten kun kirjoitan muistelmieni seuraavat osat - jos haluatte lukea 7-vuotiaana kirjoittamani ensimmäisen osan, laitetaanpa se tuohon alle - tiedän nyt otsikon. Elämäni krampit.




Sattuneesta syystä kramppi-sanasta on tullut lähipiirissäni seisova vitsi. Sen diagnoosinhan ensimmäinen lääkäri täydellisen varmana julisti ("Minä aivan tunnen sen krampin täällä reidessä" - sorry, mutta se taisi olla ihan selluliittia...). Toki itsekin tuolloin kuvittelin potevani vain lihasvammaa, mutta niin minä kuvittelin vielä viikkoa myöhemmin toisella lääkärillä, joka reiteeni koskematta teki välittömästi oikean diagnoosin. Olen kyllä kädet kyynärpäitä myöten ristissä, etten "kramppia" ensimmäisen lääkärin käskyn mukaan venytellessäni ja hieroessani tullut murtaneeksi reisiluutani!

Johtuneeko tolkuttomasta työnteostani, että luin tämän terveyskeskuksen seinällä olleen julisteen nettiosoitteen ensin "iloveisuu"! Julisteessa oli logo I <3 SUU, mistä joku älypää oli kehittänyt puhdasta Aristoteleen kantapää -kamaa. "Ilo-vesuu"? Varsinainen anglismi-fingelskakukkanen.

Kramppeihin palattiin taas tänään, sillä jo jonkun aikaa oikea leukaperäni on ollut tosi kipeä. Aluksi ajattelin kyynärsauvojen aiheuttaman niskajumin oirehtivan sielläkin, mutta näin leikkauksen alla ei huvittaisi urheilla hampaittensa kanssa. Kun vielä kipu paheni eilen illalla aika lailla ja pelkäsin sen merkitsevän viisaudenhammasongelmia, tänään soitin hammaslääkäripäivystykseen. Vihjaamalla tulevasta leikkauksesta sain ajan lennossa, eikä minua vain kehotettu "puremaan toisella puolella ja soittamaan huomenna uudestaan", kuten kerran hampaani haljettua.

Odotushuoneessa Samin kanssa soitimme suutamme siitä, että tämä on nyt tietysti taas joku kramppi, ja että tästä lähtien mennään lääkäriin aina kun särkee, vaikka sitten vaan kuntosalitreenin aiheuttamassa lihaskivussa, kun ei se kumminkaan ole lihaskipua... Arvatkaa, soitimmeko suutamme vastaanoton jälkeen, kun siellä selvisi, että hampaissa ei pitäisi olla mitään vikaa, mutta purentalihas on ylirasittunut. Kramppi mikä kramppi! Hammaslääkäri kehotti hieromaan (!!), syömään Buranaa kuurina ja huomenna soittamaan TAYS:iin ja kysymään, vaatiiko ortopedi hammastarkastuksen ennen leikkausta.



En kyllä tiedä, tohdinko soittaa, ettei lääkäri vain keksi vaatia moista ja leikkaus lykkäänny. Mitään ei nimittäin ole vieläkään kuulunut - ortopedin mainostamasta kahdesta viikosta on ensimmäinen kulunut. Minä kyllä odotan, mutta olisi kauhean kiva tietää päivämäärä! Nyt kaikissa työasioissa säädetään suunnitelmat A ja B siltä varalta, "jos Kaisa onkin Tampereella", "jos Kaisa onkin vielä remmissä". Rassaa taatusti muitakin kuin minua. Samalla teen pitkiä päiviä saadakseni maailman valmiiksi, jos tulisikin yhtäkkiä kutsu, ja lasken viikkoja toivoen, että herättäjäjuhlien aikana olisin leikkauksen jäljiltä jo edes tällaisessa sohvannurkka-työkunnossa voidakseni tehdä kaiken sen, minkä voi etänä tehdä, kun paikalle en nyt sitten suurella todennäköisyydellä pääse. Kun tietäisin, että leikkaus on päivänä X, olisi huomattavasti helpompi suunnitella kaikkea! (Tuo ylempi kuva muuten liittyy töihini, uskokaa tai älkää. Se on meitsie minusta ja körttiörkki Köppäsestä, joka on tuttu Hengellisen Kuukauslehden lastensivuilta ja saa tänä kesänä oman kirjan. Sen pohjalta meillä on Köppäsen kanssa ollut yhteinen rrrrojekti muun ohella.)


Mutta aina välillä yritän sulkea työkoneen ja rentoutua. On suurta, kun Oton ansiosta pystyn tekemään edes vähän asioita itsenäisesti. Kun sain täytettyä ja käynnistettyä tiskikoneen ja leivottua sämpylöitä (fuskasin sen verran, että nousin seisomaan yhden jalan varassa saadakseni jauhot ja hunajan kaapista), olo oli kuin olympiavoittajalla. Sami joutuu tekemään niin paljon, että iloitsen hirveästi ollessani edes joissakin asioissa vähänkin avuksi.


Tänään kävin ulkona ensimmäisen kerran sitten viime maanantain, mikä kieltämättä vähän rassaa päätä - mutta eipä noita portaita totisesti huvikseen kovin usein kulje. Onneksi silti kotonakin on aina jotain viihdykettä. Kuten uuden kodinkoneliikkeen avajaisjono, jota seurasin keittiön ikkunasta eräänä aamuna - tämä kuva on otettu muistaakseni puoli tuntia ennen avaamista, ja ensimmäiset innokkaat olivat lehtitiedon mukaan kököttäneet oven takana seitsemältä.


Olen myös taas saanut ihanaa postia! Lapua-korvakorussa näkyy lapsuudenkotini, Seinäjoki-korvakorussa on kartta otettu sen verran etelästä, että nykyinen kotini ei ole päässyt kuvaan. Tämän muistamisen sain lähinnä kiitoksena "entisestä elämästäni", mutta ilmeisesti myös tsemppauksena tulevaan. Jotenkin rakkauteni erikoisiin korvakoruihin on tullut kaikille tiettäväksi...


Ja kissat! Stellasta on tullut hirmuisen hellyydenkipeä, vaikka se ei vieläkään oikein käsitä, miksi mamma kulkee hassujen keppien kanssa. Mustikka taas on reipastunut aivan silmissä, kun sen kanssa on oltu viime aikoina paljon kotona. Kun tulimme äsken parvekkeelta, löysimme aran ja säpsyn Mustikan majoittuneena Ottoon!


Mutta eihän tämä herkkua ole. Mielialat ailahtelevat, kyyneleet ovat herkässä, tulevaisuus pelottaa. Syksyllä 2009 kaikki mahdollinen meni pieleen ja järjettömän pitkä poissaolo töistä ahdisti - nyt ei toistaiseksi ole sählätty muussa kuin läheteasiassa ja pystyn tekemään töitä kotoa. Mutta syksyllä 2009 kuvittelin, että kun pääsen leikkaukseen ja naulat vaihdetaan, olen kunnossa taas vaikka miten pitkään. Nyt hirvittää ajatus siitä, että ehkä loppuelämäni onkin tällaista: leikkauksia tämän tuosta, jatkuvaa kotiarestissa olemista. Tiedän, että se on monelle arkipäivää, ja pakkohan siihen olisi tottua, mutta masentaa se silti.

Kaiken huipuksi tänään hammaslääkärireissulla totesimme, että pikku fiestassa on oikeasti jotakin vikaa, ja se pitäisi viedä huoltoon. Huokasin Samille, etten enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

"Aina kannattaa nauraa", sanoi Sami.

Kuten olen aiemminkin todennut: Sami on kauhean viisas.

2 kommenttia:

  1. Näinhän se on, että ilon kautta asiat järjestyy parhaiten.

    VastaaPoista
  2. Jaksamista, Kaisa! Toivotaan, että autoasia järjestyy pian ja että TAYSin asia järjestyy sekin.

    VastaaPoista