Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Myötä ja vasta

 

Miten sinä vietät ystävänpäivää, vai vietätkö sitä? Meillä on - vaaleanpunaisella kuorrutettujen leivoskahvien lisäksi - pesty kissojen hiekkalaatikko, siivottu suurin osa keittiön laatikoista, laitettu ruokaa tulevaksi työviikoksi ja täytetty ja tyhjennetty tiskikonetta urakalla.

Se tuntuu jotenkin hyvin sopivalta. Mehän olemme parhaat ystävät, jotka yleensäkin tekevät arkiset ja juhlavat asiat yhdessä!

Juttelin eräänä iltana kummitätini kanssa, joka on tehnyt elämäntyönsä opettajana samassa koulussa kuin puolisonsa. Hän kertoi, miten joku oli kysynyt, miten ihmeessä he ovat voineet olla niin monta kymmentä vuotta naimisissa, kun ovat olleet samassa työpaikassa. Minä kerroin, että kun Sami on ollut työpaikallani kesätöissä ja harjoittelijana, joku ihmetteli kovasti, miten me voimme pysyä väleissä.
 
Tällaiset kysymykset olivat meistä molemmista vähän outoja. Lukemattomat pariskunnat tekevät töitä yhdessä ja täysin tyytyväisinä. Sekä kummitäti että minä totesimme, että on paljon helpompi puida kotona työasioita, kun toinen ymmärtää puolesta sanasta, eikä kaikkea tarvitse selittää saati miettiä, mitä voi kertoa. Ja työpaikalla tiukassakin tilanteessa tietää, että taas toinen ymmärtää puolesta sanasta, eikä asioita tarvitse selittää ja veivata juurta jaksaen.

"Kun minä kerran olen Samin kanssa mennyt naimisiin, niin kai minä siitä silloin tykkään ja haluan mielelläni tehdä sen kanssa vaikka töitäkin", totesin.

Ystäväni pohti Facebookissa sitä, ettei hänellä ole naistenlehtien hehkuttamaa parasta ystävätärtä, vaan paras ystävä on oma puoliso. Avaukseen tuli lukuisia kommentteja samasta aiheesta. Ystäviä voi olla useita ja kaikki yhtä tärkeitä ja rakkaita, tai paras ystävä voi olla aviomies - välttämättä sitä yhtä ja ainoaa naispuolista "bestistä" ei monellakaan oikeasti ole. (Mikä taas todistaa sen, että valitettavasti jotkut toimittajat elävät aika kaukana normiarjesta.)

Tähän liittyen mieleeni tuli, miten viime aikoina on - ehkä kärjistetysti, mutta ei niin pientä pilaa jne - kirjoitettu miehiä kohtaan osoitetusta halveksunnasta surren "ajallemme ominaista menestyvien naisten tapaa puhua miehistä väheksyvästi ja naisystävistä ylistävästi". Joskus en todellakin voi olla ihmettelemättä, miten tavattoman negatiivisesti jotkut naiset puhuvat omasta puolisostaan. Kukaan meistä ei ole täydellinen, ja kaikki me hermostumme toisen tapoihin, jos ne poikkeavat omistamme, mutta silti - täytyyhän sellaisessa ihmisessä, jonka kanssa on halunnut vakiintua yhteiselämään, olla jotakin hyvää! 
 
Omat vanhempani ovat olleet naimisissa kohta 62 vuotta (ja vielä samassa työpaikassa, heh). Heidän avioliitostaan olen oppinut kunnioittavan ja kauniin puheen merkityksen. Pikkupatana isän ja milloin kirvesmiehen, milloin seminologin tai eläinlääkärin jaloissa pyöriessäni totuin siihen, että jos isä mainitsi äidin, hän puhui tästä aina arvostavaan sävyyn. Samoin puhui äiti isästä. Tietysti jostakin yksittäisestä asiasta saatettiin antaa palautetta, mutta kokonaisuutena he olivat ja ovat tiimi, joukkue, joka pelaa yhteen toinen toistaan tukien.
 
Viisi ja puoli vuotta sitten Samilta ja minulta kysyttiin Lapuan tuomiokirkon alttarilla "Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa", haluammeko ottaa toisemme aviopuolisoksi ja "olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti". Vastasimme molemmat myöntävästi.

Tältä pohjalta koetan aivan tietoisesti tehdä töitä sen eteen, etten heittäydy moittimaan elämäni tärkeintä ihmistä julkisesti, päinvastoin mieluummin pikkuisen kehaisen. Voin toki puistaa päätäni naisellisessa yhteisymmärryksessä, kun puhutaan siitä, etteivät miehet muista tuoda lautasia tiskipöydälle tai puristavat hammastahnatuubia keskeltä - mutta en kaiva esiin kaikkia mahdollisia vikoja, kun se siinäkin tekee aina niin ja sitäkään se ei koskaan hoida. Ja mikäli olen oikein ymmärtänyt ja joskus kuullutkin, Sami puhuu minusta omissa piireissään samalla tavoin ystävällisesti ja arvostavasti, korkeintaan lempeällä huumorilla hupsutuksiini puuttuen.

Me olemme toistemme parhaat ystävät. Se ei tarkoita, etteikö muita ystäviä olisi, eikä se tarkoita, ettemme joskus ottaisi tulisesti yhteen, eikä se tarkoita, ettemmekö uskoutuisi omille ystävillemme, jos parisuhteessamme olisi jotakin vialla. Mutta me muodostamme tiimin, joka kestää maailmaa vastaan niin myötä- kuin vastamäessä toista tukien, toista kunnioittaen ja sen omalla käytöksellään ja puheellaan osoittaen - myös ulospäin.

Hyvää ystävänpäivän jatkoa!
 

3 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitit ja niin puhutkin Samista ja teistä yhdessä <3 <3
    Onni on, kun puoliso on ystävä ja rakastettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhojen tyttökirjojen ajatus siitä, että ystävyyden varaan alkaa kehittyä rakkaus, on hyvin viisas.

      Poista
  2. Minäkin tapasin mieheni ja parhaan ystäväni Lapualla lukiossa. Ensimmäinen tapaamani miespuolinen, joka puhui enemmän kuin äitini ja minä. Keskustelimme ja kävimme elokuvissa kavereina. Rakkaushan siitä syntyi 57 vuotta sitten ja jatkuu lujana edelleen.


    VastaaPoista