Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

maanantai 8. helmikuuta 2016

"Kun minulla on sananvapaus"

Runsaat kuusi vuotta sitten olin mukana Seinäjoen käsityömessuilla Suomen ensimmäisen (?) neulebloggaajaosaston toteuttamisessa. Mukana olevat neulebloggaajat perustivat osaston tueksi ja näkyvyyden lisäämiseksi oman Neulebloggaajan ABC -blogin, jossa neuvottiin alkuun tuolloin vielä monelle uudessa ja oudossa julkaisun lajissa.

Minun osakseni tuli otsikolla "Hyvä tietää neulebloggauksesta" johdattaa bloggaamisen perusteisiin alkaen nimimerkistä ja kuvien tekijänoikeuksista ja päätyen harrastuksen ikävämpiin puoliin:

Mutta valitettavasti kotiisi voi myös tunkeutua Anonilli. Tällä nimellä kutsutaan ilkeämielistä anonyymiä kommentoijaa, joka ei jätä kommenttiinsa mitään nimimerkkiä. Anonyymi kommentti voi olla kilttikin, ja joskus kommentoijan nimi voi löytyä kommentin lopusta. Mutta useimmiten nimeä ei kerrota siksi, että nimettömänä raukkakin uskaltaa huudella.
Blogikodissa riekkuva ilkeä anonilli pahoittaa asukkaan eli blogin kirjoittajan mieltä. --- 
Mutta jos haluat päästä vähimmällä, anna kaikkien kukkien kukkia. Riehukoon anonilli omassa pahassa mielessään, älä missään tapauksessa reagoi! Älä vastaa hänelle, älä ala väitellä. Nillittäjä hakee vain huomiota kuin pahankurinen lapsi, ja yleensä siirtyy muualle, ellei sinulta sitä saa. Erinomaista on myös, jos blogiystäväsi käyvät kommenteissa nillittäjää vastaan. Ole sinä vaiti ja anna ystävien puolustaa sinua. Muista, että saat eläät omassa kodissasi kuten haluat, ja julkaista vapaasti omia mielipiteitäsi. Kaikkien ei tarvitse olla samaa mieltä. (Hyvä tietää neulebloggauksesta)
Tuohon aikaan ei tunnettu käsitettä sosiaalinen media. Sekä blogit (itse kirjoitin 2000-luvun alussa kotisivujeni yhteyteen html:llä nettipäiväkirjaa, jossa ei ollut mitään kommenttimahdollisuutta, kunnes 2006 siirryin blogipalvelimelle) että Facebook ja Twitter olivat muutaman vuoden vanhoja. Nämä kaikki olivat kuitenkin vielä kohtuullisen pienen piirin puuhastelua. Ei mikään tiedotusväline ottanut blogeja, joissa kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa, oikein todesta. Tai sitten niistä tehtiin eksoottisia juttuja tyyliin "ajatella, tämä ihminen kirjoittaa netissä elämästään". Blogeja oli niin vähän, että lähes reaaliaikainen keskustelu kommenttilaatikossa oli täysin mahdollista vaikka kaikkien suosikkiblogilistalla olevien kanssa.

Kaikki bloggaajat eivät ehdi käydä jokaisen kommentoijan blogissa, mutta moni tulee luoksesi vastavierailulle. Kun he jättävät kommentin, vastaa niihin - tästä syntyy keskustelua kommenttilaatikossa.  (Hyvä tietää neulebloggauksesta)

Toisin on nyt! Sosiaalinen media on levinnyt joka suuntaan. Uusia palveluja putkahtaa esiin kuin sieniä sateella, niin ettei edes tällainen somekoukuttunut enää jaksa yrittääkään pysyä niistä selvillä. Kaikki arvonsa tuntevat yritykset, yhteisöt, harrastusporukat ja yksityiset ovat somessa - tai sitten eivät ole, mikä on selkeä kannanotto. On syntynyt kokonainen bloggaajien ammattikunta, joka elättää itsensä kirjoittamalla työkseen blogia, ja monien yritysten tavoitteena on saada julkisuutta nimenomaan blogien kautta. Vanhanajan kotisivutkin ovat monesti saaneet antaa tilaa Facebook-sivulle. Työpaikoillakin hyödynnetään WhatsAppia.

Kuten kaikki ihmisen keksinnöt, sosiaalinen mediakin syntyi alunperin meidän iloksemme ja elämäämme helpottamaan. Oli ihmeellistä sukeltaa blogimaailmaan, josta sai niin helposti uusia, samanhenkisiä ystäviä. Oli aivan käsittämätöntä saada tsemppaavia ja rohkaisevia kommentteja omista ensimmäisistä neuleräpellyksistään vain pari minuuttia sen jälkeen, kun oli niiden kuvan julkaissut!

Mutta kuten tuossa vuoden 2009 postauksessani näkyy, lintukodossa ei eletty silloinkaan. Hyvin pian kommenttilaatikoihin löysivät tiensä anonyymit kommentoijat. Toki käsityöblogeissa heitä näkyi harvakseltaan - kuka jaksaa loppumattomiin ilkeillä käsitöiden keskellä! - mutta erityisesti muotibloggaajat saivat monesti täyslaidallisen. Kaikki, jotka asettuivat millään tavoin alttiiksi arvostelulle, sitä taatusti myös saivat.

Itse olen päässyt anonilli-ilkeilyiden suhteen hyvin vähällä. Oikeastaan vain silloin, kun tuona samaisena syksynä 2009 jouduin vääntämään aika lailla päästäkseni vaihdattamaan katkenneen ydinnaulan reisiluuni sisällä ehjään, joku kävi silloisissa Tuumooksissa nillittämässä. Mutta itse turvassa ollenkin olen vähä vähältä huomannut, miten ikävään suuntaan käyttäytyminen somessa on liukunut.

Se alkoi blogien anonilleista ja tietyistä keskustelupalstoista. Sitten alettiin riidellä Facebook-ryhmissä. Sen jälkeen kerrottiin, miten some mahdollistaa kiusaamisen nuorten keskuudessa. Sitten lehdet alkoivat sulkea artikkeliensa kommentointimahdollisuudet. Nyt ei tarvitse enää kirjoittaa omasta henkilökohtaisesta elämästäänkään tullakseen ei vain kiusatuksi, vaan törkeästi uhkailluksi ja solvatuksi, vaikka törkykommentoija ei myöhemmin edes muistaisi, mistä alkuperäisessä tekstissä oli kysymys. Typeristä päivityksistä ei enää selviä muutamalla ystävien varoittavalla kommentilla, vaan julkaisija lynkataan täysin armotta. Ja "perinteinen" media poimii nykyään innolla kaikki someskandaalit juttujensa pohjaksi.

Perusteena hölmöilylle on yleensä naiivi kommentti: "Kun minulla on sananvapaus, niin minä saan kirjoittaa juuri mitä huvittaa."

Meillä suomalaisilla on ollut sananvapaus aika pitkään. Koskaan sitä ei ole käsitetty niin täysin väärin kuin nykyään. Se, että "saat eläät omassa [blogi]kodissasi kuten haluat, ja julkaista vapaasti omia mielipiteitäsi" ei tarkoita sitä, että saan purkaa oman pahan oloni uhkailemalla ehkä täysin ventovierasta ihmistä ja toivomalla hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Vapauteen liittyy myös vastuu: vain pikkulapsi raivoaa holtittomasti. Ikävintä on, että eräänlainen joukkosuggestio vetää mukaan nekin, jotka noin pohjimmiltaan osaavat käyttäytyä, mutta haluavat päästä kovaan jengiin. 

Sosiaalinen media syntyi tarjoamaan eräänlaisen kylänraitin, jonka varrella rupatella naapureiden kanssa, kysyä neuvoa ja kertoa hauskoista sattumuksista. Valitettavasti tuolla raitilla mellastaa nyt paikoitellen sellainen puukkojunkkarien lauma, että on paras pysytellä siitä mahdollisimman kaukana. Kuten 1800-luvun Pohjanmaalla, nykypäivän somessakin kyse on monta kertaa tavalla tai toisella syrjäytyneistä ja sivistymättömistä (enkä nyt tarkoita koulusivistystä) henkilöistä.

Mistä löytyy se Kauhavan ruma vallesmanni, joka laittaisi kovan kovaa vastaan, ja nuorisoseuraliike, Amerikansiirtolaisuus tai herätysliike, joka kanavoisi näiden häjyjen aktiivisuuden hyvään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti