Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

perjantai 29. elokuuta 2014

Ryssä-Kallen jalanjäljillä

Tämän päivän vietimme Samin kanssa Vaasan maakunta-arkistossa mm. SPR:n sotavankitoimiston digitoitujen vankikorttien äärellä. Teimme salapoliisintyötä, joka ei vielä johtanut tulokseen, mutta aiomme jatkaa sinnikkäästi.

Lapsuudestani asti isä on kertonut meille hyviä muistojaan ryssä-Kallesta, sotavangista, joka oli meillä maataloustöissä jatkosodan aikana. "Kallen" oikea nimi oli isän mukaan Kavrilov, mutta sellaista nimeä emme löytäneet, joten hän oli varmasti Gavrilov, ja pohjalaisten suussa hänestä tuli Kalle. Hän oli ukrainalainen kuorma-autonkuljettaja.

Tähän isän tiedot vangin taustasta päättyvät. Niin kauan kuin muistan, hän on harmitellut sitä, ettei Kallesta jäänyt mitään konkreettista muistoa. "Kun olisimme ymmärtäneet edes antaa paperia ja kynän, että kirjoita tuohon koko nimesi!" hän valitti. Mutta eipä siihen aikaan kukaan moista tullut ajatelleeksi.

Olen kirjoittamassa Kallen tarinasta juttua, jota on tarkoitus tyrkyttää ihan julkisuuteenkin, joten en (vielä) kertoile isän muistoista ja meidän tutkimusvaiheistamme täällä tarkemmin. Mutta tänään minä siis olin ottanut lomapäivän ja Sami käytti viimeisen kesälomapäivänsä, jotta voisimme kaivaa esiin tietoja Kallesta, turhaan.

Sotavankitoimiston kortistossa oli kymmenittäin Gavriloveita, osa Leningradin oblastista, osa Ukrainasta, mutta missään eivät kaikki kolme tietämäämme faktaa täsmänneet: nimi, kansallisuus, ammatti. (Tietysti voidaan epäillä, miten tarkkoja tuolloin 10-vuotiaan isäni muistikuvat ovat esim. ammatista. Mutta kuulemma isoisäni oli todennut, että näkee miehen olevan autokuski, kun hän yritti peruuttaa hevosellakin pitkiä matkoja, eikä isäni tällaista asiaa olisi lapsena voinut keksiä.)

Koetimme siis uutta lähestymistapaa: lähtisimmekin siitä miehestä käsin, josta tietäisimme kaiken, eli isoisästäni. Mutta työvoimapiirin arkisto tuotta sekin vesiperän. Arkisto oli kokonaisuudessaan vaatimaton, eikä siellä ollut ainoatakaan yksittäistä sotavankityövoima-anomusta tai mitään luetteloa siitä, ketkä vangit oli sijoitettu ja mihin.

Palasimme kotiin pettyneinä, mutta päättäen jatkaa etsintää. Jos nyt joku tätä lukeva tietää jotakin sota-ajan työvoima- ja/tai sotavankiorganisaatiosta ja osaa neuvoa, mistä arkistosta kannattaisi etsiä tietoa vankien sijoituspaikoista, saa kertoa! Me jatkamme kyselemistä osaltamme.

Sotavankikortiston selaaminen ja lyhyiden merkintöjen takana olevien ihmiskohtaloiden miettiminen (talteen otettu omaisuus: linkkuveitsi) herätti kuitenkin monia ajatuksia. Joku ukrainalainen autonkuljettaja oli vain pieni murunen valtavan koneiston rattaissa tuona aikana. Emme tiedä, mitä hänelle tapahtui sen jälkeen, kun vangit oli palautettava Neuvostoliittoon - pahoja epäilyksiä on.

Mutta 70 vuoden ajan joku, vieläpä suomalainen sotaorpo, on muistellut häntä lämmöllä ja ystävyydellä. Ja vielä 70 vuoden kuluttua seuraava sukupolvi näkee vaivaa selvittääkseen, kuka tämä ryssä-Kalle oikein oli.

Muistelen jonkun viisaan sanoneen, että ihminen elää niin kauan kuin hänen muistonsa elää. Ryssä-Kalle ei siis ole kuollut, ei vieläkään.

4 kommenttia:

  1. Muakin vaivaa yksi venäläinen sotavanki, joka oli Ilmajoen Tuomikylässä vanhempieni tuttavien tilalla. Jostain syystä hän oli jäänyt tänne; me tapasimme joskus 50-luvun alussa siellä tilalla. Olen ollut alle kouluikäinen, mutta muistikuvissani hän istui jossain maassa erillään muusta seurueesta, mutta silti siinä samassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika harvinaista varmaan oli, että vanki onnistui jäämään maahan!

      Poista
  2. Ei siis ihan kokonaan ole kuollut Orivedellä ollut "Pekkakaan", jota sukulaiseni aika ajoin muistelevat. "Pekka" oli siihen asti ollut kuin perheenjäsen, kunnes suomalaiset viranomaiset olivat tulleet tarkastuskäynnille, jolloin "Pekka" piti siirtää esim. syömään yksinään. Ja vanaht sukulaiseni harmittelevat, miksi suostuivat, kun miehellä muutenkin oli takana ja edessä kova kohtalo.

    VastaaPoista
  3. Varsinaisesti minulla ei ole tietoa mistä sotavankien kohtaloista kannattaisi kysellä, mutta Kansallisarkisto on tehnyt tutkimusta mm. sotavangeista ja heidän palauttamisestaan. Voisikohan sieltä kysyä, saattaisivat ainakin osata kertoa mihin kannattaisi ottaa yhteyttä? Tämän kyllä varmaan jo tiesitkin.

    Hurjan mielenkiintoiselta tuo hankkeesi kyllä kuulostaa, toivottavasti saatte sitä eteenpäin!

    VastaaPoista