Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Muistopuheeni Mariasta


Väsyneitä mutta onnellisia juhlijoita Marian 50-vuotispäivillä 2008.

Joskus väsyn rooliini "puhujana", kun minun ilman muuta oletetaan puhuvan kaikissa mahdollisissa ja aika mahdottomissakin perhejuhlissa, sillä puheen valmistaminen vaatii minulta vähintään useamman päivän työn - en ole pappi enkä pysty puhumaan "lennosta". Ensin kieltäydyinkin puhumasta Marian muistotilaisuudessa vedoten siihen, etten pystyisi. Mutta kun hautajaisia sitten alettiin todella suunnitella, tunsin vahvasti, että on se nyt kumma ellen siskolleni pystyisi puhumaan. Ja niin puhuin. Ääni sortui vain tuossa kohdassa, jossa kiitän Eskoon ihania ihmisiä.


Olen viime viikkoina ajatellut sitä tapaa, jolla Maria esiteltiin ihmisille, jotka tapasivat hänet ensimmäistä kertaa. Monesti esittelyn suoritti isä. Hän otti Mariaa kädestä, toi tämän vieraiden luo ja sanoi: ”Tämä on sitten meidän Maria.” Nyt aikuisena olen tajunnut sanojen takana eläneen ajatuksen: tämä on meidän Maria, ja toivomme teidän hyväksyvän hänet sellaisena kuin hän on, sillä hän on meille rakas.

Maria-sisko oli rakas ja raskas. Yli 40 vuotta äiti ja isä jaksoivat hoitaa häntä kotona. Huolenpitoa Maria tarvitsi vuorokaudet ympäri, seitsemän päivää viikossa. Helpotusta arkeen toi ensin seurakunnan kerho, sitten päivät Jukantuvalla ja kesällä seurakunnan leirit. Kun televisiossa näytetään fiksuja, asiallisia, omillaan toimeen tulevia kehitysvammaisia, en voi olla miettimättä, että joskus pitäisi näyttää myös niitä muita. Marian kova ääni, jatkuva samojen asioiden hokeminen ja öiden levottomuus, hänen pesemisensä ja puettamisensa sekä kotona asumisen loppuaikoina alkanut kaatuilu uuvuttivat hoitajia fyysisesti ja henkisesti. 

Yleensä Mariaa ei voitu ottaa mukaan, kun johonkin mentiin. — useimmiten Hannu jäi hänen kanssaan kotiin. Jos vaikka vaateostosten vuoksi oli mentävä Marian kanssa kauppaan, oli joskus vaikea kestää niitä itseään terveinä ja fiksuina pitäviä ihmisiä, jotka tuijottivat Mariaa lähes suu auki. Lapsena Hannu olikin runoillut henkilölle, jonka silmät olivat pudota päästä Marian nähdessään: ”Katsoa saa vaan ei koskea Marian punaposkea.” 

Onneksi oli sitten niitäkin, jotka ymmärsivät ja arvostivat Mariaa sellaisena kuin tämä oli. Oli heitä, joita Marian kuulumiset kiinnostivat. Oli kyläpaikkoja, joihin kutsuttiin ensin Maria, ja me muut pääsimme mukaan hänen siivellään. 

Joku voisi kysyä, onko merkitystä elämällä, jossa ei ole saavutettu korkeita oppiarvoja, ei hienoja titteleitä eikä nousujohteista uraa. Onneksi on niin, ettei ihmisen todellista arvoa koskaan mitata tuollaisten saavutusten perusteella. Ihmisen todellinen arvo perustuu vain ja ainoastaan siihen, miten paljon hän on rakastanut ja saanut osakseen rakkautta. 

Kun Mariaa on viime viikkoina muisteltu, on kaipauksen keskellä naurettu paljon. Maria säteili iloa, hän tiesi mitä tahtoi, hänen ympärillään oli valtava rakkauden piiri. Se kukkien ja kyynelten määrä, joka Marian poismenoa on seurannut, ja tänään tänne kokoontuneiden joukko kertoo siitä, että Marian elämä oli täynnä merkitystä. Kyllä Maria iloitsisi nähdessään näin paljon vieraita, ja ennen kaikkea tuttuja!

Monet Mariaa muistelevat mainitsevat ensimmäiseksi hänen huumorintajunsa. Se kertoo Marian omalaatuisesta älykkyydestä, sillä vain tyhmä ihminen ei ymmärrä huumoria. Marialla leikkasi monta kertaa niin, että me muut jäimme sanattomiksi. 

Hannu luki Marialle vuosien mittaan ääneen äärettömät määrät kirjoja, ja tulokset näkyivät Marian kieli- ja hoksauskyvyssä. Hanhiemon iloisessa lippaassa on runo: ”Tohtori Pilleri käveli tiellä. Tohtorin kenkä taisi niellä aimo annoksen vettä. Tohtori Pilleri tästä suuttui, niin että terveestä sairaaksi muuttui, eikä hän koskaan enää juo vettä.” Tähän Maria jatkoi: ”…vaan hän juo viinaa.” 

Kerran äiti ja isä olivat aloittaneet sananlaskun: ”Simo siltoja tekevi…” johon Maria oli jatkanut: ”…ja Spede aitoja.” Kun minä luin ala-asteella ääneen englanninläksyni, Maria oppi englantia. Hän ei pelkästään toistellut termejä ymmärtämättömänä, vaan Sveitsin-sukulaisten kyläillessä osasi sanoa ”good morning” ja ”goodbye” aivan oikeassa tilanteessa.

Marian maailmassa ei voinut olla kahta samannimistä ihmistä — lukuun ottamatta Jeesuksen äitiä, jonka kaima hän tiesi olevansa. Kerran Maria oli kysynyt vieraalta henkilöltä tapansa mukaan: ”Mikä sun nimi on?” Mies oli vastannut: ”Hannu.” Maria arveli miehen pilailevan ja tokaisi: ”Paina poika pellolle siitä!” 

Tarvittaessa Maria antoikin ihmisille omia nimiä. Tätejämme ovat Liisa ja Martta, joten Maria kutsui heitä Liisa-tädiksi ja Martta-tädiksi, mutta enojen samannimisiä puolisoita Heikki-enoon Martta-tädiksi ja Jaakkoo-enoon Liisa-tädiksi.  

Maria oli äärimmäisen herkkävaistoinen ja osasi lukea muiden ajatuksia. Kerran kauan sitten äiti oli tuvassa katsonut maantielle päin ja ajatellut itsekseen, joko maitokuski oli mahtanut hakea tonkat. Maria oli omassa huoneessaan toisella puolella taloa monen seinän takana ja huikkasi: ”Onko kuski käyny?” Kun äiti yritti joskus selittää meille muille esimerkiksi vieraiden tuloa salakielellä, ettei Maria alkaisi hermoilla, me emme käsittäneet yhtään mistä oli kyse, mutta Maria ymmärsi heti. 

Marialla oli terävä havainnointikyky. Kun tietty sanko ilmestyi keittiöön, Maria tiesi, että tehtiin simaa. Kun tietty kattila otettiin kaapista, keitettiin lipeäkalaa. Tiskipöydällä saattoi Marian kerhosta tullessa olla ylimääräinen kuppi, ja vaikkei hän osannut laskea, hän kysyi heti, ”kuka meillä on ollu”. Jos äiti oli vaihtanut keinutuoliin toisen maton, Maria kysyi: ”Kuka meille illalla tuloo?” Kerran Mariaa haettiin intervallijaksolta Eskoosta ja autoon oli siinä välissä ostettu uudet istuinpäälliset. Kun isä nousi huoltoasemalla autosta tankatakseen, Maria kosketti kuljettajan istuinta ja huudahti: ”Mitä! Onko meillä uusi auto! Mihinkä Eskortti on pantu?”

Maria oli juhlaihminen ytimiään myöten ja piti erityisesti liputuspäivistä. On hyvin sopivaa, että Marian hautajaispäivänä koko Suomi liputtaa — onhan veteraanien muistopäivä. Maria rakasti myös vieraita. Vaikka vain kulkukauppias olisi poikennut taloon, Maria nuhteli äitiä: ”Rumaa kun et kahvia keitä!” Toisaalta hän ei pitänyt siitä, että vieraat tekivät lähtöä pitkään takki päällä ovensuussa, ja saattoi tokaista: ”Menkää jo!” 

Eskoossakin Maria ilmoitti suoraan, koska vieraiden sopi lähteä. Hän saattoi pyytää jäämään vielä hetkeksi ja sitten todeta, että nyt sai mennä. Maria ei koskaan elänyt tässä hetkessä, vaan aina joko muisteli menneitä tai odotti tulevaa. Hän saattoi sanoa: ”Menkää jo!” ja meidän ollessamme kynnyksellä menossa aloittaa tyytyväisen muistelun: ”kyllä oli kiva kun Kaisa käyy”.

Maria oli sydämestään Taivaan Isän lapsi. Rippikoulun käyneenä hän osasi kirkkovuoden kulun ulkoa ja tiesi, että joulua vietettiin Jeesuksen syntymän muistoksi. Kirkossa hän kävi mielellään ja osasi kaavan, mutta ei tässäkään hyväksynyt turhaa vitkastelua: ”Sano jo pappi se!” ja ”Anna jo pappi ruumis!” hän opasti, mikäli liturgi tai ehtoollisen jakaja ei toiminut kyllin ripeästi. Kuullessaan sanat ”tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme” Maria ilmoitti niin että kirkko kaikui: ”Minä uskon!” Se oli siinä. Sen tarkempia määrittelyjä ei tarvittu.

Viimeiset kymmenen vuotta Maria sai asua Eskoon palvelukeskuksen Kuntokaaressa. Ne olivat hänelle ihania vuosia. Eskoossa otetut valokuvatkin ovat täynnä naurua ja iloa, ja ne kertovat monenlaisista arjen ja juhlan puuhista. Marialla oli Kuntokaaressa harrastuksia ja tekemistä, hän oli kaikille tärkeä. Erityisen mieluisaa Marialle oli nuppipalapelien kokoaminen. Viimeisinä aikoina sairasvuoteella hän ei enää jaksanut niitä koota, mutta palapelikorin piti olla sängyn vieressä. Sama kori on nyt tuossa muistopöydän luona, niin oleellinen osa Mariaa se oli.

Sairastumisen jälkeen Mariaa hoidettiin Kuntokaaressa niin hyvin, että me omaiset emme tiedä miten kylliksi kiittäisimme ihanaa henkilökuntaa ja Eskoon viisasta lääkäriä. Kipuja lievitettiin asiantuntevasti, yölläkin Marian vierellä oli aina joku, ja potilaan kaikki toiveet täytettiin. Esimerkiksi kerran äiti yritti soittaa Kuntokaareen, mutta toimistosta ei heti vastattu puhelimeen. Myöhemmin selvisi, että Marialle oltiin hakemassa possumunkkia kanttiinista, kun hän oli sitä toivonut.

Muutama viikko ennen kuolemaansa Maria alkoi yhtäkkiä kysellä, missä Kontolan mumma eli äidin äiti on. Mumman kuolemasta on jo lähes 30 vuotta, ja äiti kysyi Marialta, missä mumma mahtaa olla. ”Taivaases”, Maria tiesi. Samalla hän alkoi kysellä hyvin ahkerasti, koska on pääsiäinen. Yhä uudelleen: koska on pääsiäinen. 

Oliko mumma käynyt Marialle kertomassa, että pääsiäistä he viettäisivät yhdessä? Sitä emme saa tietää. Mutta siitä olemme varmoja, että Maria ymmärsi oman tilanteensa. Käydessämme hän katsoi meitä oudon lempeästi ja kiinteästi, kuin olisi halunnut painaa kasvomme lujasti mieleensä. Hän myös sanoi äidille pariinkin otteeseen: ”Mä tykkään äitistä.” Ei reippaan Marian tapana ollut tavallisesti sellaisia hempeillä.

Marian ruokahalu heikkeni loppua kohti, mutta viimeisenä iltanaan hän oli Kuntokaaressa syönyt kunnon annoksen täytekakkua ja kahvia, pyytänyt lisää ja syönyt toisenkin annoksen. Se oli niin tyypillistä Mariaa: juhlaihmisenä hän halusi juhlia myös Taivaan kotiin lähtemistä. 

Samana yönä jouduttiin Eskooseen soittamaan ambulanssi, ja ennen seuraavaa auringonlaskua, toisena pääsiäispäivänä, Maria nukkui pois Lapuan terveyskeskuksessa rauhallisesti käsi äidin kädessä. 

Haluan ajatella, että taivaassa syntyi suuri ja iloinen hälinä, kun Maria saapui perille. Kaikki edeltä menneet rakkaat olivat vastassa, ja vieraammille varmaan esitteli lempeä ääni: ”Tämä on sitten meidän Maria”.

19 kommenttia:

  1. Voi kuinka ihana puhe. Naurattaa ja itkettää yhtäaikaa. Tämä taitaa olla paras hautajaispuhe mitä ikinä oon kuullu.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Kaisa. Tätä kaipauksen ja muistamisen, arvostamisen ja rakastamisen määrää on hyvä lukea <3

    VastaaPoista
  3. Aivan ihana puhe! Samoin kun edellä, itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Ja minunkin muistot teidän Mariasta tulee elävänä mieleen vaikka tapaamisesta on yli 20v!

    VastaaPoista
  4. Aivan ihana puhe! Samoin kun edellä, itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Ja minunkin muistot teidän Mariasta tulee elävänä mieleen vaikka tapaamisesta on yli 20v!

    VastaaPoista
  5. Kiitos, että jaoit tämän kanssamme. Miekin, joka en Mariaa tuntenut, sain häneen näin tutustua. Toivottavasti taivaassa saan kerran hänet tavata. Hän on siellä kaimansa, Neitsyt Marian ja Hänen Ainokaisen Poikansa kanssa.

    Voimia ja siunausta suruusi!

    VastaaPoista
  6. Ihana tutustua Mariaan näin! Minäkin mielelläni tapaan hänet siellä!
    Kiitos Kaisa, että jaoit nämä meidän kanssamme!

    VastaaPoista
  7. Ihanan kaunis muistopuhe. Siitä henkii rakkaus ja kunnioitus. Minäkin sain tavata sisaresi, tosin vain kerran. Siitä on noin 25 vuotta. Topakka Maria paksuine letteineen jäi mieleeni.

    Kaikkea hyvää!


    VastaaPoista
  8. Kiitos kaikille! Ihan varmasti taivaassa Maria sitten aikanaan tulee kysymään: "Mikä sun nimi on?" Ja kun kerrotte olevanne Kaisan ystäviä, hän sijoittaa teidät koululikkojen kastiin, mikä on isonsiskon lempeän alentuva mutta ystävällinen nimitys pikkusiskon seurapiirille. :)

    VastaaPoista
  9. Täydellistä! Vieläkin kylmät väreet raistelee. Olisipa ollut vahinko ellet olisi puhetta pitänyt ja varmaan jälkikäteen olisi kaduttanutkin. Luulen kyllä, että Maria kelpuutti puheen.

    VastaaPoista
  10. KYllä varmasti kelpuutti noin ihanan ja rakastavan puheen, Maria tuli oikein tutuksi, toivottavasti me kaikkikin vielä kerran tapaamme.Silmätipat vain menivät hukkaan, kun kyynelet silmissä tätä luin, itkin ja nauroin minäkin.

    VastaaPoista
  11. ihana puhe. itkuhan se mullekin tuli. <3

    VastaaPoista
  12. Kiitos ihanasta muisto-puheesta.

    VastaaPoista
  13. Voi että miten hyvä puhe, vaikken Mariaa tuntenut niin kyllä tämä syvältä kosketti ja yritän tässä töissä kyyneleitä nieleskellä...

    VastaaPoista
  14. neuloo mopsien kanssa29. huhtikuuta 2013 klo 16.42

    Olet hieno sisko ja sinulla oli myös sellainen! Onneksi hän sai elää ja olla oma itsensä häntä ymmärtävien ja hänet omana itsenään hyväksyvien parissa.
    Muistopuheesi on hellän hauska, kiitos, kun jaoit sen kanssamme!

    VastaaPoista
  15. Kaunis puhe. Itku ja nauru vuorottelivat. Osasit sanoa kaiken sydäntä koskettavasti. Toivottavasti minäkin tapaan joskus sitten Marian ja kuulun sitten "koululikkojen kastiin.Jaksamista teille molemmille Samin kanssa. T:Marjatta

    VastaaPoista
  16. Hei Kaisa,
    en ole pitkään aikaan käynyt sivuillasi kun olen puuhastellut paperimaailmassa. Voimia ja kaikkea hyvää Sinulle ja perheellesi. Minusta oli niin lohdullista lukea Maria-siskosi rakastavasta perheestä ja hänen ihanasta hoidostaan. Että on vielä olemassa rakastavia ja hyviä ihmisiä ♥
    Puheesi on paras puhe, mitä olen koskaan kuullut. Minäkin nauroin ja itkin vuorotellen.
    Kaikkea hyvää!
    t. Saila

    VastaaPoista