Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Hajamietteitä suruviikoilta



  • En ole jaksanut enkä ehtinyt viime aikoina kirjoittaa oikeita postauksia. Onneksi on ollut noita uutisia ja onneksi aina voi käyttää luettelopallukoita. Ei tarvitse olla looginen ja pitkäjänteinen.
  • Pukeutuvatko surevat enää mustiin muuten kuin hautajaisissa? Minä kuljin mustissa ensimmäiset ajat Marian kuoleman jälkeen. Nykyään musta on muotia, joten vieraammat eivät arvanneet syytä asuuni, mutta oli helppoa itselle, kun ei tarvinnut aamulla miettiä mitä pukisi ylleen. Jotakin mustaa vain. Sitten kun se luontevalta tuntui, aloin palata muiden hillittyjen värien kautta kohti normaalia.
  • Välillä tuntuu kuin olisin karusellissa, jonka vauhti kiihtyy kiihtymistään. Pelkään, että jos otteeni lipeää, singahdan kyydistä ja syöksyn ties minne. Töissä on ollut "normaalin" kiireen lisäksi kaikkea erikoista - juhlakokousta, lehdistötilaisuutta, vaatimattomat kaksi Uumajan-matkaa viikon sisään. Tosin ensimmäinen niistä oli huvimatka työkaverin eläköityessä, mutta 20 h valvominen on rankka paikka tällä iällä. Lisäksi voin hyvin helposti pahoin ja joudun pumppaamaan itseni täyteen pahoinvointilääkkeitä laivaan mennessäni. (Onneksi meri armahti ja oli kiltisti, kuten kuvasta näkyy. Toivottavasti se on kiltti myös torstaina.)
  • On siunattu asia, että on paljon työtä, eikä liikaa aikaa ajatella. Mutta välillä tuntuu, etten ehdi edes surra Mariaa. Ei ole aikaa pysähtyä, eikä voi oikein edes itkeä, kun minulla se näkyy seuraavana päivänä kauheana turvotuksena silmissä.
  • Hautajaisia varten täytyy muistaa ja järjestää uskomattoman paljon asioita. Olen taittanut käsiohjelmaa, kirjoittanut puhetta ja tehnyt valokuvaesitystä, joka kertoo muistotilaisuudessa Marian elämästä. Lisäksi olen puhelimessa osallistunut muiden valmisteluiden pohtimiseen.
  • Toisaalta toivon, että kun tämä viikko ja hautajaiset ovat ohi, elämä pikkuriikkisen rauhoittuu. Toisaalta pelkään, koska suru lopulta murtautuu esiin ja kaataa alleen.
  • Mutta yritän opetella Stella-kissan uskoa: kun viiden minuutin välein menee parvekkeen ovelle ja pyytää päästä "ulos", niin ehkä jollakin kerralla se kevät on vihdoin tullut!
  • Ja loppukevennyksenä tulos siitä, kun ihmisen pää on liian täynnä muistettavaa. Meillä oli tänä aamuna fiestalle aika renkaiden vaihtoon. Muistutin itseäni ääneen eilen moneen kertaan, että pitää sitten aamulla ajaa huoltamolle. Vasta iltayhdeksän jälkeen rupesin sanomaan Samille, että pitäisiköhän ne kesärenkaat muistaa ottaa mukaankin... Ei muuta kuin kantamaan kellarista. Olisin aivan hyvin voinut hurauttaa huoltamolle tyytyväisenä ilman vaihtorenkaita!

2 kommenttia:

  1. Jotenkin tuttua tuo kesärenkaiden "melkein" unohtaminen. Silloin kun tosiaan on paljon työtä, paljon menoa (ne yleensä kasaantuu) ja lisäksi jotain erikoista, sitä yrittää keskittyä
    siihen työhön, siihen aikatauluissa pysymiseen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemiseen niin tehokkaasti, että jokin ihan rutiinijuttu tai työ menee ihan poskelleen. Tarkkaavaisuus ei vaan enää riitä. Joskus siitä aiheutuu koomillisiakin tilanteita :).
    Voimia loppuviikolle ja hautajaisiin.
    Kun saattojoukko kokoontuu yhteen saat lisää voimaa - kaikki menee hyvin ja surukin muuttaa muotoaan.
    lämpimin ajatuksin Tuula

    VastaaPoista