Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Jotta sain tämänkin päivän nähdä


Blogiani pitkään seuranneet muistavat syksyn 2007. Siihen asti olin koettanut ystäväni OI:n kanssa epätoivoisesti sopeutua tähän ns. terveiden maailmaan ahdistuneena siitä, että olen "huono terve": hidas, heikko, liukkaita kelejä ja vahattuja lattioita pelkäävä.

Sitten menin elämäni ensimmäiselle ja toistaiseksi ainoalle sopeutumisvalmennuskurssille. Sen sisältö ei  vakuuttanut, mutta tapasin ensimmäisen kerran kunnolla muita OI-ihmisiä ja tajusin: en ole huono terve. Olen hyväkuntoinen vammaiseksi. Sillä kun minulla on OI, olen syntymästäni liikuntavammainen, vaikka olisin kuinka hyvä liikkumaan. Hauraat luuni eivät hyvistä lihaksista muuksi muutu.

Samana syksynä aloin hankkia invapysäköintilupaa. En ollut aiemmin sellaista ajatellutkaan, sillä maalla auton sai yleensä lähelle kauppojen ovia, ja se oli vahinko: nuorempana Lapuan terveyskeskuksessa olisi ollut lääkäreitä, jotka tuntivat minut. Sillä minä parkahan olen äärimmäisen terve, tarvitsen lääkäriä vain  saadakseni antibioottikuurin flunssaan ja jos luuni katkeavat. Koska jälkimmäistä ei ollut (onneksi!) tapahtunut vuosiin, minulla ei ollut hoitosuhdetta mihinkään instanssiin. Marssin kuitenkin Lapuan terveyskeskukseen ns. omalääkärin puheille (joka ei ollut tainnut minua aiemmin nähdäkään) ja pyysin lääkärintodistusta invalupaa varten.

Siitähän soppa syntyi. Kyseinen lääkäri kirjoitti monta todistusta, aina vain uuden, mutta ei määritellyt paperissa haittaluokkaani, vaikka mainitsi suosittelevansa invalupaa - ja poliisihan myöntää luvan käytännössä automaattisesti lääkärintodistuksen haittaluokan perusteella. Rähjäsin lääkärille ja myönnän rähjänneeni poliisillekin, mutta tuloksetta: en tarvitse liikkumiseeni  apuvälineitä, joten minulle ei ole voi myöntää kyllin huonoa haittaluokkaa. Toki tuolloin olinkin parempi liikkumaan, mutta silti kuvittelin perussairauteni ja KELAn myöntämän vammaistuen jotakin merkitsevän.

"Voihan kuka tahansa kaatua", sanoi poliisipäällikkö. "Ole iloinen ettet tarvitse invalupaa", kommentoi joku silloin blogiini. Oli järkyttävää havaita, ettei tilannettani yksinkertaisesti tajuttu: en minä kaadu sen useammin kuin muutkaan, mutta OI:n lähes ainoa hoitokeino on välttää niitä vähiäkin kertoja!

Lopulta luovutin moneksi pitkäksi vuodeksi. Talvikeleillä jätin auton nöyrästi jonnekin kauas ja liukastelin sieltä asioille, vaikka invapaikat olisivat kumisseet tyhjyyttään. Raahasin asemalla matkalaukkuja kaukaa autioiden invapaikkojen ohi. Kun Seinäjoella on nyt laitettu käytännössä kaikki parkkipaikat joko maksullisiksi tai sellaisiksi, että on haettava automaatilta lappu saadakseen pysäköidä tietyn ajan ilmaiseksi, liukastelin ensin autolta automaatille, sitten takaisin viemään lappua ja sitten vasta sinne, minne olin menossa. Ahdoin Fiestaa ahtaisiin rakoihin, vaikka vintturajalkaisena minun pitää saada ovi kunnolla auki päästäkseni autosta pois.

Vuodet kuluivat. Joulukuussa 2009 minulle vaihdettiin ydinnaulat, kun toinen niistä oli katkennut, ja sen jälkeen kangistuin entisestäni (ei nyt puhuta mitään painonnoususta, eihän? :). Tosin samalla pääsin vihdoin hoitosuhteeseen TAYSiin, ja sielläkin ortopediltani tiedustelin, voisiko hän kirjoittaa todistuksen pysäköintilupaa varten - turhaan, hän kehotti kääntymään omalääkärin puoleen. Siis minkä omalääkärin!

Vihdoin aloin käydä ns. naisten vuosihuollossa naispuolisella yleislääkärillä, joka hoitaa koko ihmistä. Purin hänelle huoleni, ja hän totesi: "En minä näe tässä mitään ongelmaa. Tarvitsethan sinä liikkuessasi apuvälineitä - sinullahan on ydinnaulat!" En ollut itse edes tajunnut, että näinhän asia on. Minulle laitettiin ensimmäiset ydinnaulat 4-vuotiaana, opin kävelemään 4,5-vuotiaana enkä ole ottanut elämäni aikana askeltakaan ilman näitä tukia. Ne vain ovat niin oleellinen osa minua, etten ole tajunnut mieltää niitä apuvälineiksi sen enempää kuin hiuksia tai korvia.

Lähetin lääkärille epikriisejä ja tietoja murtumistani, ja vihdoin tapahtui ihme: lääkärintodistus invalupaani varten oli lähetetty poliisiasemalle.

Koska minulla ei juuri ole toivoa päästä lähtemään töistä niin, että ehtisin poliisiasemalle aukioloaikana, täytin hakemuksen sähköisenä - valokuvakin skannattiin ja maksu suoritettiin nettipankkiin - ja aloin odottaa. Viikot kuluivat, ja aloin epäillä, onko anomukseni hävinnyt bittiavaruuteen.

Viikko sitten soitin poliisilaitokselle. Ensin hakemustani ei löytynyt mistään, sitten se kaivettiin jostakin ja jopa pahoiteltiin viipymistä. Jatkoin odottamista, kunnes eilen taas kysyin anomukseni perään. Sain kuulla, että se oli toissapäivänä postitettu. Asia tuntui niin uskomattomalta, että epäilin Itellan vielä hukkaavan sen: voisinko minä todellakin saada pysäköintiluvan?

Mutta tänään lupa oli minulla. Minun nimelläni ja kuvallani varustettuna. Kun tulin kotiin töistä ja näin sen, tuli itku. Vihdoinkin minut on otettu todesta, vihdoinkin minä saan olla heikko ja hidas, vihdoinkin minä saan lopettaa asioilla käynnin pelkäämisen, vihdoinkin olen vapaa!

Näin hyvää uutista en ole saanut aikoihin.

28 kommenttia:

  1. Hyvä! Enpä ihmettele, että itku pääsi, kun minäkin täällä melkein vollotan ilosta. Kauan se kesti, mutta lopussa kiitos seisoo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En jaksa edes uskoa, että tähän asti päästiin.. :)

      Poista
  2. Jee! Huippua! Nyt sitten vaan ahkerasti pysäköimään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkein teki mieli lähteä ajelemaan ja pysäköimään huvikseen... :D

      Poista
  3. Oikeus koitti vihdoin! Mä en melkein vollota vaan kyyneleet valuvat ihan täysillä - lapsonen onneksi tietää että äiti itkee myös ilosta. Ja mä varmaan lähettäisin kopion sille edelliselle nimismiehelle... (ihan vahingossa siis)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt yrittikö se setä jollakin tavalla lohduttaa vai oliko se ilkeä... :)

      Poista
  4. Voi herrantähe tätä byrokratian vaikeutta...
    Kyllä ei maalaisjärjellä ole mitään tekemistä näiden asioiden kanssa.

    Ja onnittelut! :D Nyt vain tyyräät auton aina heti porraspäähän ja otat vahingon takaisin, etkä yhtään kainostele!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun mä vaan muistaisin, että saan ajaa siihen oven lähelle... Etten vaistomaisesti epätoivoisesti yritä etsiä jotakin muuta paikkaa kohtuumatkan päästä!

      Poista
  5. Olipa tarina!
    Ihan totta kaiken lisäksi. Ei voi kuin ihmetellä tätä byrokratian määrää, sinullehan olisi kuulunut invapysäköintioikeus jo kauan sitten.
    Ps. Minäkin pelkään kaatumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No näinhän sitä ajattelisi, mutta kun laki sanoo että pitää olla se haittaluokka. Ja jos lääkäri päättää, ettei sitä voida muka määritellä, niin..........

      Poista
  6. Iloitsen kanssasi. Tämä on yksi päivän hyvistä uutisista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meille on viime viikkoina kuulunut melkein pelkkiä ikäviä uutisia, niin että tämä tuli tarpeeseen. <3

      Poista
  7. Siis tämä tarina on aivan uskomaton!! Oikeen byrokratian kukkakimppu ja järjettömyyden riemuvoitto.

    Mutta onneksi lopussa kiitos seisoo... Mahtavaa, että vihdoin ja viimein asia järjestyi!!! Hauskoja pysäköintejä ovien äärehen!!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sääntöjä pitää olla, mutta on aika naurettavaa jos invalupa on kiinni apuvälineistä. Ja kun lääkäri tuolloinkin oli kirjoittanut suosittelevansa invalupaa, mutta ei määritellyt tarpeellista haittaluokkaa, niin eikö siinä ollut vähän ristiriitaa...

      Poista
    2. Hyvä kun sait sen vihdoin. Invapysäköintiluvan siis.

      Poista
  8. Olipa hyvä uutinen. Liukkauden kanssa tuskailu on rasittavaa, menee välillä yöunet säätiedotusten takia. Elämään tulee aivan uudenlaista potkua, kun jää ylimääräiset liukastelut pois ja pakollisetkin lyheneee minimiin. Onneksi jaksoit sinnitellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harva tajuaa, miten ahdistavaa se oikeasti on, kun elämänsä pitää miettiä kelin mukaan. Tai lattian - onko se kiillotettu liukkaaksi, onko joku jättänyt lumiset kenkänsä pyyhkimättä ja tuonut vettä entisestään liukkaalle pinnalle, onko ylipäätään eteisessä mattoa johon saisi jalkansa kunnolla kuivattua...

      Poista
  9. Voi Kaisa, niin tuttua tuo stressaaminen liukkaista keleistä. Mulla on pysäköintilupa, mutta silti joutuu miettimään liukkailla keleillä pärjäämistä. Kauppojen pihat kun ei aina oo niin hyvin hiekoitettu.

    Mahtavaa, että sait tuon läpyskän, kyllähän se sulle olis kuulunu jo aikoja sitten.

    Pakko vielä kysyä vinkkiä, kuka on noin mahtava lääkäri? Tarttis kans sellaista lääkäriä, joka osais ottaa monet jutut huomioon, eikä vaan hoitais sitä omaa erikoisalaansa.

    Terveisiä Lapualta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän siinä on, että jos pihoja hiekoitettaisiin, ei tuo luvattomuus olisi ollutkaan niin tuskaa... :( Lääkärini on Päivi Salonen Jalasjärveltä Salosen lääkäriasemalta. Hoitaa potilaan päästä varpaisiin ikäänkuin hänellä olisi aikaa vain ja pelkästään juuri huoneessa olijalle.

      Poista
  10. JEE! Hyvä homma, ihan mahtava! Just tänään joku vanha nainen liukastui kadulla edessäni. Säikähdyksellä selvisi. Toivotaan, ettei sinun tarvitse nyt edes säikähtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näkisitpä, kuinka kävelen, kun pinta on vähänkin liukas - 2 cm askel on jo harppaus. :)

      Poista
  11. No viimeinkin, kyllä tätä sun "luvattomuuttas" on ihmetelty monet kerrat!!
    Tämä on nyt kyllä tosi hieno uutinen! Onnea kovasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin jälkikäteen ajateltuna on ihan käsittämätöntä, ettei jo pelkästään lyhytkasvuisuuteni tuonut mulle sitä lupaa. Minähän joudun 142- (vai onko se jo 141-)senttisenä ottamaan kaksi askelta kuin muut ottavat yhden. Kun siihen lisätään OI, niin... Hohhoi. Mutta loppu hyvin! :)

      Poista
  12. Hienoa! Että voi olla niin yksinkertainen asia - tottakai ne ydinnaulat ovat apuväline. Kiitos ja kunnia sille lääkärille, joka hoksasi asian ytimen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aika pelottavaa, että 99 % lääkäreistä tavatessani joudun pelkäämään, jännittämään, ottamaan puolustus- ja taisteluasenteen. Onneksi on olemassa edes se 1 %, joka kuuntelee ja ymmärtää!

      Poista
  13. Hyvä, että asia vihdoinkin on kunnossa.:D
    Nyt sitten vaan varautumaan ihmisten suhtautumisiin,kun hurautat invapaikalle.
    Olen lukenut hurjia juttuja terveskinttuusten täti-uhmisten muuttumisista tiukkapipoisiksi liikennepoliiseiksi, vaikka olisit itse oikialla asialla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, henkisesti olen jo vähän varautunutkin. Tänään olisi yritys kuntosalille, ja voi olla että joku kommentoi, kun ajan kuntosalin pihan invapaikalle... (Siinä on sellainen, koska talossa on muitakin firmoja, ne vain eivät ole pyhäisin auki. :)

      Onneksi voin aina vähän sätkytellä sääriäni - vasemman polveni noin 45 asteen kulman nähdessään luulisi edes useimpien uskovan, että on se vammainen. Viime hädässä voin näyttää passikuvaa, joka on invaluvassani... ;D

      Poista
  14. Ihanaa Kaisa. Lämmin halaus.
    Ja kiitos Jumalalle viisasta lääkäristä.

    Nyt vaa toivotaan että invapaikat on tyhjiä, täällä kun niihin tupataan pysäköimään "kun ihan vaan hetken viivyn"

    VastaaPoista