Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Muistatko vielä, oi Kaisa?

Lauantain Ilkassa eräs kuva herätti niin väkeviä muistoja, että näin syksyn teemaan eli Kaisa liikkeelle -projektiin liittyen ajattelin jakaa niitä kanssanne.

Ystävästäni OI:sta on monesti pelkkää harmia, mutta kieroutuneella tavalla se tarjoaa myös kokemuksia, joita ei monella ole. Kuinka moni teistä muistaa sen hetken, kun oppi kävelemään? Minä muistan. Olinhan 4,5-vuotias.

Reisiluihini oli kesällä 1978 laitettu silloin ilmeisesti aika uusi keksintö, ydinnaulat, tukemaan haurasta luuta. Olin oppinut syksyn mittaan kävelemään "tukea pitkin" eli ottamalla turvaa seinistä ja huonekaluista, hyvin kevyesti tosin, mutta silti en tohtinut lähteä esimerkiksi huoneen lattiaa ylittämään. Marraskuussa leikin yksinäni keittiön lattialla - mitä, sitä en muista, mutta jokin leikkiin oleellisesti kuuluva asia oli jäänyt ruokapöydälle. Nousin ja lähdin hakemaan sitä ottaen tukea huonekaluista, mutta paluumatkalla unohdin käyttää mitään turvaa ja kävelin vapaasti.

"Äiti, nyt mä kävelen!" huudahdin. Muistan vielä, että äiti oli kontallaan "uunilan" eli apukeittiön lattialla, hän itse kertoo olleensa sitä maalaamassa, ja sieltä hän nousi asiaa ihmettelemään. Tähän loppuu oma muistikuvani. Äiti kertoo, että asiasta soitettiin ensimmäisten joukossa kävelemistäni jännittäneelle kastepapilleni, joka ei uskonut ihmettä näkemättä (!!) vaan porhalsi heti meille. Ja kun meille oli joka tapauksessa tulossa kylän diakonia- ja lähetysompeluseurat, ne pidettiin kiitosseurojen merkeissä. Olinhan itse julistanut, että "kyllä mä varmasti paranen kun mun puolesta on kirkossakin rukoiltu". "Paraneminen" merkitsi siis kävelemään oppimista, eihän OI:sta koskaan oikeasti parane, mutta lääkärin lohtu oli aikoinaan sairautta diagnosoitaessa ollut: "Voi olla, ettei Kaisa kävele koskaan."

Tämä muisto ei liittynyt tuohon Ilkan kuvaan, mutta halusin senkin teille kertoa. Tämä vihdoin alla esittelemäni kuva siirtää meidät ajassa eteenpäin 2000-luvun alkuun, jolloin opin uimaan. Se tapahtui Laihian uimahallissa, kuvassa näkyvässä altaassa, jos tarkkoja ollaan niin muistaakseni keskimmäisellä kaistalla.


Asuin Laihialla työn merkeissä ja pudotin painoa rajusti: söin Painonvartija-pisteitä ja liikuin kuin pieni eläin. Minua harmitti, etten ollut koskaan oppinut uimaan. Varmaan minut olisi voitu erikoisjärjestelyin laittaa uimakouluun, mutta se oli jäänyt, ja kun olin vapautettu koululiikunnasta, en saanut oppia sielläkään. Uiminenhan on OI-ihmiselle parasta liikuntaa, mutta ne liukkaat kulkureitit...

Joskus 1990-luvulla olin käynyt aikuisten uimakoulun ja oppinut noin periaatteessa, miten uidaan, mutta hirveä arkuus esti luottamasta veteen.Laihialle muuttaessani sain kunnalta tervetulopaketin, johon kuului myös uimalippu, ja liikuntainnostuksen pyörteissä halusin sitä testata. En muista enää tapahtumien järjestystä, mutta jossakin vaiheessa kesällä olin Lapualla käydessäni "uimassa" eli räpiköimässä uintia rakastavan Sveitsin-tädin kanssa. Hän totesi tuolloin, että "ethän sä voi hukkua, kun sulla on keuhkot täynnä ilmaa!"

Siitä lauseesta muuttui suhtautumiseni veteen. Aloin käydä säännöllisesti hallissa ja harjoitella uintia, mutta vieläkään en päässyt eteenpäin kuin vedon-kaksi. Sitten tekemisiäni seurannut valvoja tuli eräänä iltana kysymään, haluaisinko kokeilla "pötkylää" eli sellaista matomaista kelluketta. Halusin, ja vähitellen uskalsin antaa veden kantaa, kun luotin pötkylään kainaloideni alla. Opin uimaan. Päivää ja hetkeä en muista, mutta sen muistan, miten kirjoitin ystävälleni sähköpostia ja mainitsin uineeni 500 metriä.

Sittemmin minusta tuli himouimari. Koska kuitenkin jouduin käyttämään uidessa ensin vanhoja silmälaseja (-9 ja -10 silmillä voi vaikka upottaa vastaantulijan, kun ei näe) ja sittemmin piilolinssejä, uin niska kenossa, ja se kävi raskaaksi. Niinpä vesijuoksusta tuli vähitellen mieluisampi laji. Jalasjärvellä asuimme uimahallin yläkerrassa, joten juostua tuli useita kertoja viikossa. Valitettavasti täällä Seinäjoella halliin pitäisi lähteä, ja se on jäänyt. Mutta nykyään rakastan vettä, kiitos siitä muun ohella Laihian uimahallille.

Kun tähän lisää kolmantena muistona tänä kesänä saamani pyöräilymahdollisuuden, niin täytyy taas todeta, että olen sellainen Luojan lellilapsi.

4 kommenttia:

  1. Hienoa että olet löytänyt mieluisan tavan harrastaa liikuntaa!
    Itse jälleen kerran kipeää, kramppaavaa selkää potevana täytyy taas ihmetellä, että MIKSEN MUISTA JUMPATA!? Kyse on vaan laiskuudesta, vatsalihakset on ihan löysät ja selkä joutuu siitä kärsimään... Pelkkä kävely (jota kyllä harrastan ahkerasti) ei riitä ja tuo uiminen olisi kyllä niin mahtava, kokonaisvaltainen liikunnanmuoto, mutta meiltä on lähimpään uimahalliin (Kivitipussa) 20 kilsaa, eikä se ole todellakaan ilmaista.

    Innolla odotamme Alajärven uutta uimahallia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä kun saisi palautettua tuon 10 vuoden takaisen liikuntainnon - sillä kuten sinä, minäkin olen havainnut että tosiaan sitä liikuntaa pitäisi toteuttaa itse, valitettavasti!! Harmi vain, että monesti uimahallien liput ovat tolkuttoman hintaisia. Jalasjärvellä halli oli pieni ja vaatimaton, mutta pääsylipun hinta kohdallaan...

      Poista
  2. Ihan kyynel silmässä luin uimaan oppimisestasi. Tämä toinen vesipeto kun pitää uimista ainoana kivana liikuntamuotona ja meren rannalla koko elämäni viettäneenä en edes muista koska opin uimaan. Olen varmaan osannu sen aina...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, minä olen asunut joen rannalla, ja siinä joessa isä sisaruksineen oli aikanaan oppinut uimaan puolivahingossa - niin kai minäkin, jos joki olisi lapsuudessani ollut uimakelpoinen (nyt taas on) ja jos olisin ollut ehjä. :)

      Poista