Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Monenlaista ravintoa


Tänään vietetään taas Ravintolapäivää, jolloin kuka tahansa voi perustaa muutamaksi tunniksi ns. pop-up-ravintolan. Ja mukavaa on se, että tapahtuma on levinnyt myös tänne kehäkolmosen pohjoispuolelle! Kesällähän kävimme nauttimassa pirtelöitä puistossa, ja nyt olisi ollut valinnanvaraa peräti kahden yrittäjän verran. Laiskoina ihmisinä kannatimme vain toista, naapurin nuorisokeskukseen avautunutta 50-luvun Shake'n'bake-kahvilaa. Nuorisokeskushan on niitä harvoja vanhoja rakennuksia, joita Seinäjoella ei vielä ole saatu puretuksi, se on päinvastoin remontoitu. Mm. kouluna ja teatterina aiemmin palvelleen rakennuksen on joskus 1920-luvulla suunnitellut Etelä-Pohjanmaan "hoviarkkitehti" Matti Visanti (alk. Björklund) .


Shake'n'bake-kahvilaa  ylläpiti Seinäjoen Roller Derby, jolloin ideana oli tietysti amerikkalainen rullaluistelubaari! Pöytiin ei sentään rullaluistellen tarjoiltu, se olisi käynyt pienessä kahviotilassa jo vaaralliseksi, vaan pirtelöt, muffinsit, kakkutikut ja jätticookiet juomineen noudettiin tarjoilutiskiltä nykytavan mukaan.


Toki henkilökunta liikkui enimmäkseen rullaluistimilla mm. pöytiä pyyhkiessään.


Lisäksi asut olivat ihastuttavaa "fiftaria". Tällä kertaa en kysellyt lupaa kuvaamiseen, joten jouduin käyttämään vähän luovuutta, jotta sain julkaistavia kuvia eli sellaisia, ettei henkilöitä voi tunnistaa. Harmittaa, että tämän kuvan jälkeen kameran paristot kieltäytyivät enää antamasta vähääkään virtaa, mutta ehkä tästä saatte vähän mielikuvaa.


Me söimme minttusuklaamuffinsit, jotka olivat ah! niin makeita. Somistus oli ajanmukaista ja kerrankin taustamusiikki sopi tyyliin - tunnelmallisetkin wanhanajan kahvilat kun liian usein pilataan luukuttamalla siellä jotakin nykypäivän listahittejä suoltavaa radiokanavaa. Tosin 50-luvun rock'n roll soi täällä niin kovaa, että kauhean kauan emme pöydässä viihtyneet.


Kahvilta lähdimme testaamaan Seinäjoen uuden jätti-Minimanin, kuten näköjään puoli maakuntaa - kolmatta päivää auki olevassa liikkeessä oli parkkipaikalla likenteenohjaajat ja kassoilla pakkaajat, joten tungosta oli odotettu! En ole erityinen Minimani-fani, mutta halusin käydä siellä mielenkiinnosta, kun lisäksi ostoslistalla oli ruuan lisäksi jonkin verran päivittäistavaraa.

Tutkailin rauhassa jotakin hyllyä, kun eräs pikkupoika alkoi osoitella minua sormella, nauraa ja hihkua veljelleen ja äidilleen: "Katsokaa! Katsokaa!" Pimahdin, käännyin ja sanoin pojalle, ettei tuo ollut kauhean kivasti tehty, ja että äiti varmaan kertoo, miksi.

Molemmat pojat vetäytyivät äidin turviin ja sivusilmällä näin, että siellä käytiin vakavaa keskustelua. Sitten kuului äidin komento: "No, menkääs nyt!" Niin pojat tulivat pyytämään minulta anteeksi ja saivat, joskin pyysin, etteivät tekisi noin enää toiste ja muistutin, ettei heistäkään olisi varmaan kivaa, jos joku osoittelisi sormella ja nauraisi.

Sen jälkeen piti vetäytyä vähäksi aikaa hyllyjen väliin, kun kyyneleet olivat lähellä, vaikka Sami vakuutti minun olleen reipas. Tiedän näyttäväni omituiselta, mutta onnistun aina välillä unohtamaan sen. Ja vaikka kuinka haastatteluissa vammaiset ihmiset vakuuttavat, että ovat tottuneet tuijottamiseen, niin minä en totu. En ikinä. 

Mutta sitä toivon, että pojat muistaisivat tämän kokemuksen lopun elämäänsä  - hyvällä tavalla. Kuka meistä on niin standardin mukainen, että voi arvostella toisen ulkonäköä?

(Pakko mainita, että kuin korvaukseksi saimme sitten myyjiltä hyvin ystävällistä palvelua, ja vieras miesasiakas tuli jopa ojentamaan minulle ylähyllyltä jugurttipurkin, kun huidoin Samia apuun. Minua eivät yleensä ihmiset tarjoudu auttamaan missään tilanteissa ja olen huono apua pyytämään, joten olin ihan äimänä.)

10 kommenttia:

  1. Me jonotimme kyseisen kaupan avauspäivänä piiitkässä, piiitkässä jonossa, tuntui hassulta kun kukaan ei puhunut mitään toisille jonottajille.
    Taisin olla harvinainen lintu joukossa. :)
    Pojilla oli fiksu äiti, uskonpa että poikien mieleen jäi opetus käytöstavoista pitkäksi aikaa. Toivottavasti vielä kotona puhuttiin asiasta, niin oletan.
    Ei ole ihmekään, että pahoitit mielesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ollut kuitenkaan siinä viimeisen loppuunmyyntipäivän kaksituntisessa jonossa? :) Taisi olla nyt maakunnan väki liikkeellä, Biltemankin parkkipaikka oli naapurin käytössä...

      Niin minustakin tuntuu, että asiasta keskustellaan poikien kotona vielä uudelleen, ja hyvä jos niin on. Yleensäkin tuijottajat/osoittelijat (näin törkeään hyvin harvoin törmään, yleensä se on tuijotusta tai ihan pienten lasten "katto kuinka pieni" -ihmettelyä) järkyttyvät, kun alan puhua - mitä, se on vammainen mutta sillä on aivot... :)

      Poista
  2. Minä aion joulun jälkeen (about 4 kuukauden kuluttua) mennä ostamaan Minimanista lankaa, jota kuulemma ei saa muualta.Lanka on pikkulillin paksuista, mutta kevyttä ja pehmosta kuin tivolihattara.
    Aion kutoa langasta tuubin ittelleni.
    En oikeastaan koskaan kudo mitään, mutta näin ystävättärelläni ko kaulatuubin ja olen melkoperäisen varma, että minäkin (kutosen käsityöläinen)ehkä hyvässä lykyssä osaan sellaisen väsätä.

    Osasit hienosti suhtautua huonosti käyttäytyviin poikiin.
    Tiedoksi sinulle, että omituiselta et näytä.
    "Lemmen viemää"-sarjassa, jota joskus tulee katsottua (Magnuksen suureksi ihmetykseksi)eräälle sarjan roolihahmolle sanottiin kivasti, että hän on minikaunotar. Osassa onkin pienikokoinen nainen, mutta tietenkin julmetut piikkarit aina töissäkin ;)
    Sinuun sopii hyvin sama sana.
    Myös persoonallinen tyylisi pukeutua, heittäytyä kokonaisella sielulla asiaan kuin asiaan, hyvä ulosanti ja eloisuus todistavat, että ei sinulle turhaa Kaisa-nimeä ole annettu ;)
    Noh, tässähän on kysymys hiukan omastakin lehmästä (vrt.nimi), kuten tiedetään, mutta niin se vaan on!
    Siunausta elämäänne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehee, vielä muutama vuosi sitten minullakin oli julmetut piikkikorot. Mutta olin silloin ihan vähän pienempi myös sivusuunnassa... :)

      Tuubihuivit ovat ihania!

      Poista
  3. Minun mielessäni sinä olet Kaisa, Julkkis. Olin Alavudella lukiossa, kun äidinkielen opettajamme mainosti meille, että meitä kuusi vuotta nuorempi lapualainen tyttö on julkaissut ensimmäisen kirjansa, siinä meillekin mallia. Ja koska sinulla on OI, ja olet muutenkin blogista tuttu, olet helposti tunnistettavissa. Olen monesti miettinyt, jos joskus törmään sinuun jossain, pahastutko jos vieras ihminen blogimaailmasta tulee omituisia höpöttämään, voisihan sitä pyytää vaikka nimmarin ja yhteiskuvankin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tietystikään pahastu! Sehän olisi vaan ihanaa. (Mutta jos alat osoitella minua sormella ja nauraa, lupaan vakaasti heittää sinua jollakin... ;))

      Vielä vuosikymmen sitten en tohtinut mulkaista tuijottajia, kun tuijottaminen saattoi johtua siitä, että tunnistivat kirjamaailmasta. Mutta kun viimeisimmän nuortenkirjan ilmestymisestä on 12 vuotta, niin nyt jo uskallan tuijottaa takaisin - tai vaikka avata suuni... :D

      Poista
  4. Vaatii suurta itsetuntoa olla erilainen, niin ettei masennu ja heittäydy itsesäälin valtaan. Ikävä kyllä, vammainen erottuu aina joukosta ja on täysin "muiden armoilla" sen suhteen miten häneen suhtaudutaan ja se on takuulla vaativaa. Eikä näihin tilanteisiin varmaan koskaan totu, eikä niitä voi välttää, ikävä kyllä.

    En ainakaan tunne ihmistä joka ei vammaansa/erilaisuuttaan peittelisi (jos voisi), kukaan ei halua tahallaan silmätikuksi.

    Ja tässä kaikessahan on kumminkin kyse elämisestä ja kokemisesta, ja pitää muistaa, että jokaisella on se OMA elämä josta haluaa nauttia ja josta haluaa ottaa kaiken irti, kulkea missä haluaa ja tehdä niitä asioita joista nauttii, välittämättä muiden tuijottelusta ja typeristä kommenteista.

    Lappajärvelle rekennetaan piakkoin kehitysvammaisten palveluasuntola keskelle kylää ja odottelen innolla, että tämä alkaa näkyä katukuvassa ja että esteetön kulkeminen alettaisiin ottamaan paremmin julkisessa rakentamisessa huomioon. Täällä maalla tullaan näissä asioissa hurjasti jälkijunassa...

    No niin, hieman luiskahdin aiheesta, yritän vain sanoa, että kaikki olemme jumalan luomia ja se miten erilaisuuten suhtaudutaan, ei aina tunnu oikeudenmukaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin niin huvittavaa, kun esim. viime presidentinvaalien aikana ihmiset huusivat suvaitsevaisuuden perään - mutta ilmeisesti rajasivat sen suvaitsevaisuutensa vain yhteen erilaisuuden muotoon. Se on surullista, koska kukapa meistä voisi valita, millaiseksi syntyy.

      Toivottavasti asuntolasta muodostuu tietynlainen "tehosekoitin", joka vatkaa kaikenlaiset ihmiset samaan porukkaan!

      Poista
  5. Kyyneleet tuli silmiini kun luin kokemustasi.
    lasten äiti toimi hyvin, kun laittoi pojat pyytämään anteeksi.
    Rankkaa on olla erilainen, joskus sen kestää joskus ei.
    Siunausta Kaisa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassuinta on se, että voin pukeutua hyvin persoonallisesti eikä silloin haittaa, jos minua tuijotetaan, mutta tällaista on kestä. Toisaalta: jos laitan iloisenkirjavaa ylle, olen valinnut itse ulkomuotoni...

      Poista