Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Älä puhu lumesta


Meilläkin satoi sitten ensilumen. Eikä aivan vähääkään. Lainaan Tuulaa edellisen postauksen kommenteissa: "Ei ensilunta kuulu tulla noin paljon!" Eikä sen ainakaan kuulu jäädä maahan. Kuva parvekkeeltamme tänään noin klo 17.30, kun lumisateen alkamisesta oli vuorokausi.

Olen ollut varmaankin erittäin ikävä ihminen Facebookissa ärhennellessäni monissa keskusteluketjuissa, joissa on joko riemuittu ihanasta lumesta tai jopa kadehdittu, jos sellaista ei omalle kotiseudulle ole osunut. En tiedä, palvoisinko lunta, jos olisin terve - ainakaan Sami, joka on ihan harvinaisen terve, ei niin kauhean ihastunut siihen ole - mutta ystäväni OI:n ansiosta suorastaan inhoan sitä. 

Tai tarkennetaan. Jos on talven aika, lunta tasaisesti maan peittona ja pakkasta sen verran, ettei se valahda jäätiköksi, voin mieluusti ihastella hankien kimallusta ja narsketta kenkien alla. Mutta kun ihmisen luut ovat kuin lasia, ymmärtänette varmaan, että pelkään liukkautta kuollakseni.

Totta kai jokaisella on oikeus ihastella mitä tahtoo, vaikka sitten lunta. Ja tiedän, että lumi valaisee maisemaa - mutta kyllä lamput ja heijastimetkin auttaisivat asiassa. Lumesta riemuitseminen ja sen kaipaaminen nimittäin tuntuu minusta samalta kuin joku hehkuttaisi sodan keskellä elävälle taisteluita jännittävinä. Minä pelkään talvella - joudun käyttämään aika paljon voimavaroja sen miettimiseen, miten siirrän itseni paikasta A paikkaan B. Joskus jätän menemättä jonnekin liukkauden takia, kerran jopa ruokakauppaan, kun pelkäsin, etten olisi päässyt ehjänä autolle.

Ja kyllä, minulla on monenlaisia liukuesteitä kenkiin. Ne vain toimivat ainoastaan kiiltävällä ja sopivan pehmeällä jäällä (eivät silloin, jos jään päällä on lunta, tai jos se on kivikovaa) ja ovat äärimmäisen hankalia kiinnittää ja irrottaa. Nastat jalassa kävely taas esim. kaupan kivilattialla on hengenvaarallista. 

Ainoa, mikä liukkaalla auttaa, on hiekoitus, josta valitettavasti moni liikehuoneisto ei ole edes kuullut, asuintaloista puhumattakaan. Siksi suitsutinkin kiitosta tänä aamuna työpaikan talonmiehelle, joka oli jo ehtinyt siivota ja hiekoittaa "työntekijöiden ovelle" vievän kaltevan reitin. Te, jotka huolehditte mistä tahansa porraspäästä: helpottaisitte monen ihmisen elämää, OI:lla tai ilman, jos hiekottaisitte.

Pahoittelen tätä valitusta! Halusin vain kertoa (taas), minkä takia olen räjähtää, kun ihmiset suorastaan kaipaavat lunta ja karmeaa keliä. Tähän päivään toki lisäjännitystä toi sekin, että saimme ajan auton renkaiden vaihtoon vasta huomiselle, ja möngin siis kuin täi tervassa töihin huonoilla kesärenkailla - onneksi matka on lyhyt. Ja onneksi Sami on kiltti ja auttoi auton siivoamisessa lumesta, sillä 141-senttiselle se ei ole aina helppoa. 

Ja onneksi on kissa, joka selvästi haistoi illalla lumen tulon ja parkkeerasi nukkumaan reittäni vasten, uppeluksissa täkin alla. Siinä lämmitimme toinen toisiamme. Muistakaa tekin pysyä lämpiminä ja ennen kaikkea pystyssä! Stellalla on sentään kynnet.



4 kommenttia:

  1. Ymmärrän, miltä tuntuu, kun muut riemuitsevat jostain sääilmiöstä ja itseä vain ahdistaa! Minua ärsyttää kesällä, kun hehkutetaan helteitä ja oletetaan, että kaikkien mielestä helteet ovat jotain superupeaa ja mahtavaa. Kaverini tietysti saavat tykätä helteistä, mutta kun lehtijututkaan eivät ole neutraaleja. Minulle kuumuus tekee valitettavasti hyvin heikon ja huonon olon (ihan huimaukseen ja oksentamiseen asti). Asuntomme on kuin sauna, enkä pääse kotoa mihinkään - ilmastoimaton auto on vielä asuntoa pahempi, mutta jalankaan en voi helteellä pitkiä matkoja liikkua. Hellepäivät menevät siis suihkussa rampatessa ja vichyä litkiessä, ja aika käy pitkäksi, kun ei juuri mitään pysty tekemään. Menneestä kesästä tykkäsin, kun hellepäiviä oli suhteellisen vähän ja pystyin puuhastelemaan kaikenlaista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aiemmin ollut kuin kissa - mitä kuumempi, sen parempi. Lieneekö sitten ikä vai paino tehnyt sen, että nautin eniten sellaisesta +20 ja aurinkoisesta. Helteessä ei tosiaan jaksa tehdä mitään, ei saa nukutuksi jne.

      Tämän syksyn lumihehkutus on muuten minusta aika uutta. Yleensä ihmiset ovat suhtautuneet ensilumeen tyyliin "voi ei, joko se tuli", joten järkytys oli minulle kahta kauheampi. :)

      Poista
  2. Ehkäpä niijen ainasten vesi sateiden takia hihkutaa nyt lumen perrää,ko se on vaihteluu, mut talvesta en tykkää miekää, en etenkää liiasta lumesta ja pakkasista, sillä keuhkot ei kestä yli -12 asteen pakkasta, ja lumi estää liikkumista, kaatumista pelkään miekin, luuni kyllä todennäköisesti kestäis sen, mutta kun en pääse yksin ylös, jos kaadun ni sit konttaan.
    Viime talvenakin kököttelin tuvassa ja lihoin. Välillä menin taksilla kauppakeskukseen lenkille, kiertelin siellä pari
    tuntii, ni tuli liikunta kiintiö täytee.:)
    Koitetaa jaksaa tääkii talvi,kyl lumet sullaa ....joskus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo voi muuten olla totta, että lumesta riemuitaan vaihteluna - lumisade ei tunnu niin "märältäkään" kuin vesi. :)

      Minä taidan ottaa käyttöön myös ostoskeskuskuntoilun. Tänä talvena en edes yritä taittaa työmatkaa potkupyörällä kymmensenttisessä hangessa (polkupyöräilystä nyt tietysti puhumattakaan), vaan autoilen, vaikka pituutta reissulla on vain pari kilometriä suuntaansa. Silloin pitäisi jotakin kuntoilua keksiä vastapainoksi, ja shoppailuhan sopii kuin nenä päähän! :D

      Poista