Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

maanantai 13. elokuuta 2012

Mökö

Jälleen sain inspiraation postaukseen Blogisiskolta, joka muisteli perheen Tiina-kissaa. Ryhdyin kirjoittamaan hänelle kommenttia, mutta se venyi niin, että päätin julkaista sen täällä blogissa.

Minulla oli lapsena kaksi kissaa, ensin Mirri ja sitten Viiru, jotka olivat tietysti omia persooniaan kuten kissat aina ovat. Mutta ylitse kaiken oli Mökö. Mökö-kissa tuli meille 2-vuotiaana vuonna 1985, kun sen perhe muutti kerrostaloon, eikä vapaaseen elämään tottunut kissa sopeutunut sinne.

Mökö oli yhdet pennut synnyttänyt ja sitten leikattu narttu, joka säilytti leikkimielensä vanhuuteen asti (vaikka joskus leikkiminen olikin sellaista "täytyy nyt läpsiä tuota narua Kaisan mieliksi" -meininkiä). Kolleista se ei piitannut: hyvänä kiipeäjänä Mökö vilisti edeltä koivuun, kun sulhasia tuli käymään, ja kurkki sitten alas sellainen "haiseeko siellä alhaalla?" -ilme naamallaan. Kun lapsena halusin olla teltassa yötä, Bodom-järveä epäilevä äiti ei päästänyt minua yksin, vaan tuli mukaan. Kolmanneksi tyttöjen telttaan tunki Mökö. Ongelmaksi muodostuivat vain kosijat, jotka kulkivat vonkumassa teltan oven takana ja pitivät meitä hereillä. Hämärässä kesäyössä loikimme yöpaitasillamme pitkin puutarhaa ajamassa kolleja pois.

Mökö oli kolmivärinen, kuten ilmeisesti vain narttu voi olla: Vaasan Jaakkoo oli kuulemma joskus luvannut ison rahasumman henkilölle, joka tuo hänelle kolmivärisen kollin, ja sai pitää rahansa. Mököllä oli pitkä kuohkea karva ja pienen vauvakissan ääni. Se oli arka mutta viisas: jos meille tuli kylään alle kouluikäisiä lapsia, Mökö häipyi vähin äänin, mutta jos lapsi oli koululainen eli osasi jo kohdella eläintä varoen, Mökö otti hellittelyistä kaiken irti. Sen lempiruokaa oli juusto - sekä ihan tavallinen höylättävä että leipäjuusto.




Aluksi Mökö vietiin maalaiskissojen tavoin yöksi navettaan, mutta tilanne oli sille kauhea. Se saattoi illalla nukkua kaikessa rauhassa puusohvalla, mutta kun veljeni askeleet alkoivat kuulua portaista tämän lähtiessä "yöstämään" navettaan, Mökö livisti sohvan alle piiloon. Niin kissa sai lopulta viettää yönsä sisällä, tarvittaessa se herätti äidin tassulla koskettamalla. Jos äiti ei herännyt, Mökö laittoi kynnet esiin ja kosketti uudestaan. Kun äiti oli matkoilla, Mökö hyppäsi tämän puolelta sänkyyn mennäkseen herättämään isän.

Kerran Mökö "pahoinpiteli" äidin. Kissa tuli herättämään ja äiti luuli, että se tahtoo ulos. Mutta Mökön tekikin mieli yöpalaa ja se lähti kohti keittiötä. Äiti kumartui ottaakseen sen syliin ja laittaakseen pihalle, Mökö livahti kuin salama hänen käsistään ja äiti kynti nenä edellä eteisen lattiaa - muisto tästä näkyi kasvoissa kauan!

Vaikka Mökö oli arka, se suoritti maalaistalon töitä loistavana hiirikissana. Saalis tuotiin aina lauman johtajan nähtäväksi - siis äidin. "Mee sinä kehumahan kun ei se mua usko", isä saattoi sanoa puoleksi turhautuneena sisälle tullessaan. Äiti meni, kehui "voi kuinka olet hyvä kissa, hyvä meidän Mökö, syö se nyt pois", ja niin Mökö söi. Äärimmäisessä hädässä minäkin kelpasin kehumaan, muut eivät. Kun meillä lakattiin eteisen lattiaa ja kuljettiin sen aikaa pesuhuoneen sivuovesta, Mökö oppi heti tuomaan myyränsä ja hiirensä sinne.


Meillä oli tapana isän kanssa ehkä kerran kesässä käydä "ongella" - kyllä mato sinne koukkuun laitettiin, mutta tärkeintä oli istua kesäisenä iltana jokivarressa, vaihtaa joskus muutama sana ja olla vaan. Mökö tiesi, mitä se tarkoitti, kun puuladon seinältä otettiin ne hassut pitkät kepit. Se lähti mukaan. Ymmärtäväisenä kissana se ei tuhlannut ihanaa kesäiltaa istumalla vieressämme, vaan seikkaili omilla retkillään ja kävi aina välillä tarkastamassa tilanteen. Kerran vedin joesta mehevän ahvenen, ja Mökö oli tulla hulluksi odottaessaan, että isä (huom. en tietenkään kyennyt siihen itse!) tappoi kalan ja irrotti sen koukusta. Mökö katosi saaliinsa kanssa rantapöheikköön, mutta seuraavat pari viikkoa se kulki mouruten isän perässä ilmeisesti kuvitellen, että tällä on taskut täynnä kalaa.

Mökö oli seurakissa, se kulki mukanani puutarhatöissä ja kiipesi kerälle päälleni, kun makasin mahallani lattialla tv:tä katsomassa. Ollessani viikot muualla töissä Mökö tiesi odottaa minua perjantaina viiden aikaan. Se tunsi autoni, ja näin jo kaukaa sen vilistävän pihan yli minua vastaan. Sitten se kertoi kaikki viikon kuulumiset, kun kävelimme yhdessä sisälle. Kun olin kotona sairastamassa keuhkoputkentulehdusta ja vietin päivät tuvan lattialle nostetulla patjalla, ettei minun tarvinnut olla yksin yläkerrassa, Mökö käpertyi onnellisena viereeni.



Mökö eli 19-vuotiaaksi. Viimeisinä vuosinaan se sokeutui - mutta kun raksut vaihdettiin pehmeään ruokaan, jossa oli monesti lohta, näkö palasi hetkeksi kadotakseen jonkin ajan päästä uudestaan. Vanhuksemme alkoi olla epäsiisti turkiltaan, mutta silti meille rakas. Sokeutensa vuoksi se kuitenkin tonttuili ihmisten jaloissa, ja kun kehitysvammainen siskoni oli palaamassa intervallijaksolta kotiin, pelkäsimme Mökön kaatavan hänet. Niin eläinlääkäri antoi piikin, joka ei ollut edes tepsiä Mökön vahvaan sydämeen.

Mökön viimeinen joulu 2001.

Mökö on ollut paremmilla hiirestysmailla nyt kymmenen vuotta, ja vieläkin minun on sitä ikävä. Kissaa tekisi mieli, mutta en tiedä, voiko mikään olla niin viisas ja rakas kuin Mökö.

14 kommenttia:

  1. Ai, Mökö se on, joka torkkuu selkäsi päällä. Mökö eli yhtä vanhaksi kuin meidän Tiina.
    Minulle kuitenkin Toby on ollut ainutlaatuisin, Tiina tulee toisena.Laitan Mökö-jutusta suoran linkin Kotikissat-blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mököhän se, Mirristä ja Viirusta on tuskin puolet siitä kuvamäärästä mitä Mököstä... :)

      Poista
  2. Aivan ihana kertomus Mököstä! Mä niin,niin tykkään elukoista,melkein kaiksita. Kissat ovat ihania ja koirat ja monet muut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen ehdottomasti kissaihminen. Jokin hyvin pieni koira on tietysti kiva... :)

      Poista
  3. Kiitos Mökön tarinasta. Mököstähän tuli suoranainen legenda perheessänne. Liikuttava kertomus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mököstä puhutaan usein ja näitä juttuja muistellaan - ja kissa on siis ollut poissa vuosikymmenen!

      Poista
  4. Ihana kertomus Mököstä! :)

    Mökö eli yhtä vanhaksi kuin Santtu-kissani.
    Santtukaan ei sopeutunut kerrostaloon ja asui monta vuotta mökkinaapurin luona kunnes itse muutin maalle omakotitaloon ja saatoin tarjota Santulle sen vaatimat olosuhteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On oikeastaan ihme, että Mökö ei viihtynyt kerrostalossa, sen verran arka se oli. Jonkin verran se vaelteli maastossa (äiti aina pelkäsi, että joku yli-innokas metsästäjä ampuu pellon pinnasta kauas loistavan valkoisen kissan), mutta pysytteli tietyn reviirin sisällä. Joskus Mökö lähti mukaan lenkille, mutta jäi aina odottamaan tiettyyn paikkaan, kun minä ylitin "rajan". Kun palasin, käveltiin taas yhdessä kotiin.

      Poista
  5. Koskettava kertomus ihansta kissasta.

    Koira ihmisenä olen hiljalleen oppinut tykkäämään kissoistakin.
    Allergian takia en voi itselleni kissaa ottaa, mutta naapurin kissoja olen hoidellut heidän lomien aikana.

    Kerran posti reissulla huomasin kuinka yksi naapurin kissoista vaani lintuja, mie sitä torumaan, että jätäppä linnut rauhaan ja metsästä hiiriä, se on kissan työtä.
    Kun palasin postilaatikolta niin tämä kissa istu mei pihatiellä hiiri suussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä oli jo viisas kissa - tai ystävällinen! Mökö ei ikinä oppinut (tai halunnut oppia...) hiiren ja linnun eroa. Molemmat tuotiin kehuttaviksi ja kissa hämmentyi, kun linnusta ei saanutkaan kehuja. Äiti yritti kyllä opettaa sille, että tämä on lintu, sitä ei saa syödä, mutta oppi ei mennyt perille!

      Poista
  6. Oletko koskaan ajatellut kirjoittavasi lapsille suunnattua kirjaa eläimistä, veikkaanpa että kirjasta tulisi myyntimenestys.
    Hyvän kuvittajan kun vielä löydät kirjaan, niin anna palaa.
    Tietenkin sitten kun sinulla on aikaa. :))
    Ihan liikutuin Mökö-kissasi tarinasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa en ole ajatellut, lapsille kirjoittaminen on kauhean vaikeaa! Joskus vuosia sitten kirjoitin erääseen lastenlehteen satuja pehmoeläimistä, mutta lehden mukaan ne eivät olleet hyviä, joten homma jäi...

      Poista
  7. Kaunis tarina Mökö-kissasta, ihan tuli ikävä omia lapsuusajan kissoja. Nykyään minulla on vesikoira (sopii allergiselle), kissan ottaisin heti jos allergiat häviäisi, taitaa kuitenkin olla haavetta. Kissa-allergiani puhkesi kotoa muuton jälkeen aikuisiällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli lapsena lievää kissa-allergiaa, ja Mökön aikanakin pesin aina kädet sitä hellittyäni, enkä antanut sen nukkua enää päivisin sängyssäni, kun olin alkanut aivastella. Kun kävin keuhkojeni takia allergiatestissä vuosia sitten (josta ei ollut mitään hyötyä, kun ei siellä testattu 50-300-vuotiaiden paperien ja musteiden aiheuttamia oireita :) ei mitään eläinallergiaa kuitenkaan todettu.

      Poista