Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

lauantai 4. elokuuta 2012

Juurilla

Kuten täällä jo kerroinkin, en ole pätkääkään kiinnostunut sukututkimuksesta sillä tavoin, kuin se valitettavan usein käsitetään. En näe mitään järkeä siinä, että tutkimuksen ainoa tavoite on kerätä mahdollisimman laaja nimi- ja vuosilukulistalista, vaikka oikeasti nuo ihmiset ovat "sukua" toisilleen suunilleen Aatamin kautta. Sen sijaan kiinnostukseni kasvaa huomattavasti, jos vuosilukujen sijaan joku selvittää, keitä nuo ihmiset olivat, mitä he tekivät, millaisessa maailmassa ja kodissa he asuivat jne. Onneksi tällaisiakin tutkimuksia aina joskus tulee vastaan, mutta kovin harvoin.  

Tuossa linkittämässäni postauksessa myös mainitsin, että vaikka en enää osallistu "meitä on jo 10 000" -sukujuhliin, Ikoolaasten sukujuhlaan lähden. Suku on järkevän kokoinen, kun esivanhemmiksi lasketaan "vasta" 1700-luvun lopulla syntyneet härmäläinen Kaisa Esantytär ja Laukaasta tullut tervanpolttaja Filip (Vilppu) Filipinpoika (Puura ja ties kuinka monta muuta nimeä lisäksi, lopulta Ikola - tuolloinhan Länsi-Suomessa nimi vaihtui asuintilan mukaan). (Tänään juhlassa kerrottiin heistä vuosilukuja, mutta kovin mieluusti haluaisin yrittää selvittää, mikä sai Filipin lähtemään Oravisaaresta Härmään tervapuiden perässä!) Lisäksi suku on varsin tasa-arvoinen: ainoa julkkis on Vaasan Jaakkoo, josta puhuminen ei ketään ärsytä, kun taas joissakin jättisuvuissa korostetaan vain julkimoita, jotka on suoran tai väärän koivun takaa saatu sovitettua sen 10 000 nimen sekaan. 


Sami oli elämänsä ensimmäisessä sukujuhlassa. Tämä ei ymmärtääkseni sentään kuvaa hänen olotilaansa, terveisiä kaksosille... ;)


Koska Ikoolaasten suku ei ole laajentunut suunnilleen kaikkiin Suomen asukkaisiin eikä juhlia järjestävä toimikunta ole rekisteröitynyt, sukujuhlat ovat yleensä kohtuullisen kevyitä ja hauskoja tilaisuuksia. Ohjelman nähdessäni muistin taas lempilainaukseni Heli Karhumäen kirjasta Jaakko Elenius, Härmän vikuri (2006):
Ikolat olivat ylipäätään mukavaa ja lauhkeaa väkeä, koska heillä ei ollut elämää häiritsevää yletöntä kunnianhimoa. He eivät rehkineet alituiseen työnteossa, vaan he kokoontuivat sukurakkaina mieluummin yhteen veisaamaan virsiä ja puhumaan poskettomia juttuja.


Kaisan ja Filipin lapsista haarautuvien sukujen taulut olivat seinällä nähtävänä. Suvun kohtuullisesta koosta kertoo paljon se, että mahdumme noihin muutamaan arkkiin.


Siellähän minäkin - ja nyt myös Sami.


Pöytäseurueemme onnistui olemaan varsin hupaisa, arpaonni suosi (huomatkaa lyhdyt ja keittiövälineet!) ja tarjoilut olivat priimaa. Ehkä tavallista vähemmän tällä kertaa tuli moikattua muita kuin ihan niitä useimmin nähtyjä sukulaisia, mutta sentään joitakin.


Kohtuudella tapahtuessaan omien juurien tunnistaminen on kivaa!

9 kommenttia:

  1. Asiaa. Minäkin kuulun pariin sukuun, josta on kerätty monta paksua sukukirjaa. Olen noista kirjoista etsinyt tietoa omista esivanhemmistani, mutta ei tulisi mieleenkään osallistua sukuseurojen toimintaan. On vaikea tuntea mitään yhteenkuuluvuutta, jos ainoa yhdistävä tekijä on satoja vuosia sitten kuollut esivanhempi. Samoin en ymmärrä niitäkään sukututkijoita, joiden ainoa tavoite on löytää esivanhemmista kuninkaallisia, aatelisia tai muita historian merkkihenkilöitä.

    Olen takavuosina tutkinut omaa sukuani hyvinkin ahkerasti. Minulle tärkein tieto oli se, että isäni suku on asunut samalla paikalla satoja vuosia. Pystyin myös yhdistämään aiemmin kuulemiani tarinanpätkiä oikeisiin henkilöihin. Minulle sukututkimuksen tavoite on ollut löytää juuret.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kerrottu paljon menneistä polvista - molemmat vanhempani olivat yli nelikymppisiä kun synnyin, joten heidän isovanhempansa ovat syntynet 1800-luvulla - ja sillä tavalla kiinnostus asiaan on syntynyt. Juuri tällainen muutaman sukupolven päähän yltävä tutkimus on kauhean mielenkiintoinen, koska siinä voi tosiaan selvitellä kuka asui missä, mitä teki, miten eli...

      Sain kerran käsiini sukututkimksen, jossa äidin sukuun tuli joku Ruotsin kuninkaista, mutta jotenkin en ihan ottanut sitä todesta! :D

      Poista
    2. Isän isoisä muuten oli niin fiksu, että joskus 1950-luvulla laittoi muistiin (en tiedä miten - kirjoittiko itse vai saneliko) pikkuisen muistelmateoksen, jota on valokopiona jaettu suvussa. Kertoo siinä myös omista isovanhemmistaan - olivatko ne juuri he, joiden häissä tanssittiin kolme päivää, kunnes morsiamen kengänpohjat menivät puhki. Suku ei selvästikään ollut vielä silloin körttiläinen! :D :D

      Poista
  2. On hyvä tietää juurensa, mistä ollaan lähdetty ja tänne tultu.
    katkeamaton ketju jatkuu... paitsi jos poikani ei hommaa pian muijaa ja mukulaa sammuu yski sukuhaara häneen. Kovasti olen häntä hoppuuttanut eukon etsintään, mutta ei löydä mieleistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä hyvä ihminen hoppuuta! Kyllä se tulee jos on tullakseen, on kamalaa jos asiasta muistutetaan liian usein!

      Poista
  3. Tapasin toissasyksynä ekaa kertaa isän puolen sukua pienimuotoisessa ravintolasukukokouksessa. Oli kyllä kivaa. Meidän suvun esivanhemmat ovat muuten todistetusti Adam ja Eva. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...ja ilmeisesti et todista tätä Vanhan Testamentin sukutauluilla... :D Aivan loistavaa! :D :D

      Poista
  4. Äidin puolella on 1700-luvulla eläneestä esi-isästä alkava suku, joka kokoontuu vuosittain. Kerran teininä olin mukana ja viime aikoina minua on pyydetty puhumaan, mutta en ole kokoenut mielekkääksi osallistua. Vieraita ihmisiä ja liikaa kristinuskoa vakaumukselliselle ateistille. Ainoat sukujuhlat, joissa voin sanoa viihtyneeni, ovat isän serkkujen kokoontumiset ja heidän vanhempiensa lähes kaikkien jo kuoltua, loppuu sekin piakkoin, epäilen mä.

    Niin, ja minun sukututkimukseni ei ole koskaan ollut ison jälkeläisjoukon kokoamista vaan mahdollisimman kattavan esivanhempain joukon dokumentoitua. Mukaan lukien elämänsä konteksti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valitettavan harva kokoaa sukutietoja tuolla näkemyksellä - tai sitten uusien sukukirjojen julkistamishaastatteluissa mokaavat toimittajat, jotka nostavat esiin vain sen, montako nimeä tästä painoksesta löytyy... Olen kerran saanut lukea sukututkimusta, jonka tekijä oli kaivanut ihan vain pitäjänhistorioista tietoja ihmisten vaiheista, ja ihmiset heräsivät eloon aivan uudella tavalla. Maanviljelysseuran parissa pyörivänä tosiaan tuossa juhlassa iski heti silmään sana "tervanpolttaja", kun aiheesta käytiin kovaa kiistaa 1800-luvulla: onko se hyväksi vai ei... :)

      Poista