Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

torstai 31. toukokuuta 2012

Tieteellisiä päätelmiä

Tällä viikolla olen pyöräillyt töihin joka päivä. Molempiin suuntiin lähtiessä on jännittänyt, mutta aamuajo on sentään vielä sujunut. Sen sijaan maanantaina kotiin ajaessa iski paniikki sillä Puskantien pätkällä, joka johtaa Marttilantieltä Vapaudentielle. Se kupruilee ja kallistelee niin, että ilman Samia olisin ehkä "jäänyt odottamaan kevättä". (Sisäpiirin vitsi: hiihdin noin 30 vuotta sitten "kilpaa" itseni kanssa kotipellolla ja kaaduin, ja kun vihdoin pääsin umpihangesta ylös - siihen aikaan muksut aloittivat hiihtämisen tekemällä ensiksi itselleen ladut! - kuuluttajaa esittävä isäni julisti, että "ilmeisesti hän ei aio jäädä odottamaan kevättä". :)

Mietin ongelmaa: miksi aamuisin ajo sujuu, mutta iltapäivisin ei? Tietysti aamuisin olen virkeämpi, eikä vasen vintturapolveni ole vielä väsynyt sekään vaan taipuu poljinten mukana. Mutta ei se ihan siitäkään johtunut.

Sitten tajusin. Vasen puoleni on kaikin puolin oikeaa heikompi ja vinompi, ja kun pyörätie kallistaa, pyrin luonnollisesti "oikaisemaan" asentoani eli painamaan pyörää vastaan - oikeastihan ei kolmipyörää voi oikaista. Jos kallistus on alas vasemmalle, vahvempi oikea puoleni jaksaa reippaasti hoitaa tämän tehtävän, mutta jos se on oikealle, vasen puoli ei tahdo jaksaa ja alan pelätä kaatumista. Ja pelko on OI-ihmisen alituinen seuralainen siitä hetkestä, jolloin hän alkaa tajuta, että ei kestä samaa kuin muut!

Olen täysi humanisti, mutta tietyissä kohdin pieni tiedenaisen sieluni herää. Niin nytkin. Kun tiedän, mistä ongelma johtuu, voin yrittää jälleen korjata sen. Niinpä valitsemme nykyisin ajolinjat siten, että saan ajaa mahdollisimman paljon kadun oikealla puolella olevaa pyörätietä, jolloin kallistus on "mieluisin" (mieluisa se ei ole koskaan). Ja niissä kohdin, joissa on pakko ajaa vasenta puolta, hoen itselleni: "en kaatunut tässä ennenkään, en kaatunut tässä ennenkään..." (Juu tiedän, Jumalaankin voisi vähän luottaa. :)


Aina välillä sitten tulee ilonaiheita - kuten tänään, kun Sami haki minut töistä ja ajelimme pyörillä suoraan Lidliin ennen kotiin menoa. Kun käännyin kaikessa rauhassa parkkipaikalle johtavalle pyöräpolulle ja laskettelin siitä kohti pyörätelineitä, koin pienen hetken olevani kuin muutkin ihmiset. Se on upea tunne. Jälleen kerran Päivän Sana osui aivan nappiin.

Mutta huomenna ja todennäköisesti myös ensi viikolla tiedossa on autoilu-lepopäivä, sillä tänä vuonna koulujen päätöstä juhlitaan aika kosteissa merkeissä - mutta ehkä enemmän ulkopuolisesti kuin sisäpuolisesti, toivoisin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti