Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

lauantai 26. toukokuuta 2012

Se pyörii sittenkin!

Polkupyöräni saapui maanantaina.  Tässä pyörä kuvattuna kellarikäytävässä (valot olivat päällä, vaikka ei ehkä uskoisi...) sellaisena, kuin sillä yritin koko viikon töiden jälkeen harjoitella.


Ai että miksi "yritin"? No siksi, että keskussairaalalla testauksessa istuin sijoitettiin aluksi sille korkeudelle kuin se minulla kuuluisi. Kun sitten koetin ajaa, totesin, ettei vasen vintturainen (ja kovin paksuuntunut...) polveni pysty taipumaan niin tiukkaan kulmaan. Lestaa piti nostaa - ja se ei ollut kivaa.

 
Ensinnäkin jouduin kirjaimellisesti kapuamaan ylös satulaan - pyörässä on kyllä seisontajarru, joten se oli ihan turvallista, mutta ei todellakaan mitenkään mukavaa! Jokainen kadunylitys oli tuskaa alas ja ylös rämpimisineni. Toiseksi ajaminen pelotti hirvittävästi. Koin keikkuvani hirmuisen korkealla, äitini erinomaisen kuvaavan sanonnan mukaan kuin kiitos kepinnenässä. Tunsin pyörätien jokaisen kallistuksen ja olin paniikissa. Kolmipyöräistähän ei voi oikaista, kuten tavallista polkupyörää: jos maa kallistuu, kallistuu myös pyörä. Vaikka Sami hoki minulle, etten voi kaatua, ja että hän on vierellä, pelkäsin.


Tänä aamuna aloin miettiä asiaa. Olen ajanut polkupyörällä - sekä kolmipyöräisellä että jopa kaksipyöräisellä harjoitellen - aiemminkin, eikä edellisen kanssa ole tarvinnut pelätä (paitsi silloin, kun lapsena liian tiukassa kurvissa kaadoin kolmipyöräiseni, sekin on mahdollista!). Missä vika? 

Lestan korkeudessa, tajusin. Jos istun niin korkealla, että pyllyn ollessa istuimella en yllä varpaillani maahan, olen liian korkealla. Olo on yhtä avuton kuin pikkulapsella turvaistuimessa: mitä tahansa voi sattua, enkä minä voi sille mitään. Sami tuli apuun kuusiokulma-avaimineen ja pudotti lestan niin alas kuin sen sai, käytännössä ehkä jopa 10 cm. Ja minä lähdin ajamaan kuin en olisi eläissäni muuta tehnytkään. 
 
Posted by Picasa

Nämä kolme alinta kuvaa on otettu tämän päivän lenkillä lestan laskemisen jälkeen. Painopisteeni on nyt juuri siinä missä pitää: istuessani pyörän selässä varpaani koskettavat maata. Toki polkeminen tuntuu polvissa - mutta uskotteko, hyvällä tavalla, kun ne vain pakottaa koukkuun. Lyhyiden muutaman korttelin kierrosten jälkeen ajoin tänään testimielessä työmatkani (noin neljä kilometriä yhteensä), ja kun sen jälkeen lähdin kävelemään, tunsin kokeneeni melkein ihmeparantumisen. En muista, koska olisin viimeksi kävellyt niin, että polviin ei satu! Tiukka kulma ja polkeva liike siis auttavat jalkojani, jotka viimeisimmän leikkauksen jälkeen ovat olleet hirvittävän jäykät!

Vieläkin joissakin kohdin pelottaa - jos pyörätie on kauhean monttuinen tai edessä jyrkkä mäki jompaan kumpaan suuntaan - mutta enimmän aikaa ajaessani juttelin vieressä kulkevan Samin kanssa, nuuskin huumaantuneena tuomen tuoksua, ihmettelin kohta jo valmista uutta kerrostaloa, huomioin muun liikenteen. Nautin.

Tietysti toivoisin, että voisin ajaa tavallisella polkupyörällä, joka on kapea ja notkea kääntymään. Mutta olen kiitollinen siitä, että voin ajaa tällä. Te, jotka pysytte kaksipyöräisen selässä: ajakaa sillä kaikki matkat jotka voitte! Nauttikaa vapaudestanne ja terveydestänne! Jättäkää se auto kotiin jos suinkin mahdollista! Ja muistakaa olla kiitollisia.

8 kommenttia:

  1. Hienoa, että kekkasit, mistä kiikastaa. Ja nyt vain pyöräilyä, pyöräilyä, pyöräilyä... :)

    VastaaPoista
  2. Maanantaina olisi tarkoitus ihan oikeasti ajaa sinne töihin ja siitä lähtien aina kun sää sallii. Tosin en tohdi ajaa kävelyreittiämme, niin ihana kuin jokirantatie onkin, koska siinä on juuri niitä ala- ja ylämäkiä. :)

    VastaaPoista
  3. Ihanuutta kerrassaan. Täällä ei uskalla yleisiä teitä ajaa, koska ei ole pientaretta lainkaan minne väistyä ja antaa tilaa (pyöräilijää ohittaessa pakko siirtyä vastaantulijan kaistalle) ja teiden reunassa joko oja tai ruohovalli
    Täällä muutama kuva, nuo missä on keskiviiva niin kaista just ja just yhden auton levyinen http://www.irelandlogue.com/planning-a-trip/hire-rent-a-car-in-ireland-and-irish-roads.html

    VastaaPoista
  4. Huh, noille teille ei tosiaan kannata lähteä edes kaksipyöräisillä... Ei Suomessakaan kolmipyörällä uskalla ajaa muuta kuin pyörätiellä, siksi kotikotona en pihaa kauemmas aikanaan päässytkään. Onneksi Seinäjoen keskustassa pyörätieverkko on aika hyvä.

    VastaaPoista
  5. Oi pyöräily on ihanaa! Onnea uudelle fillarille! Mä en vielä uskalla kokeilla fillaroimista, on tasapainossa vielä huteruutta. Haaveilen vaan, mutta olen onnellinen sillä pääsen itsenäisesti tekemään kävelylenkkejä.
    Kesäterveisiä läh. Saila

    VastaaPoista
  6. Jeeeee, hienoa,kuinka olen näitä kuvia ja tunnelmia odottanut! Hieno juttu. Innoittamansi aion tänään pyörälle ensi kerran tänä keväänä - kesänä?
    Puoliso eilen ehdotti, että kun huomenna olemme kutsutut syömään ystävien luo, jos mentäis pyörällä (n. 7km sivu) vähän epäilin, kun ei ole vielä kautta avattu, pitäiskö harjotella ensin. Juuri nyt päätin, että siinähän harjotellaan, kuitenkin on peffa kipeenä ja polvet tärisee ja vähän reisilihaksetkin, mutta ei mitään tekosyitä.
    Kivaa pyöräilykesää toivottelee Tuula ja lähtee pyyhkimään pölyjä fillarista.

    VastaaPoista
  7. Hieno juttu, että se sujuu!
    Muuten: mun mielestä sun EI tartte hypätä suojatiellä pois pyörän päältä, vaikka laki niin sanookin, muttei juuri kukaan NIIN tee, ei sun tartte niinkauan kun sulla on Henkivartija (siis Sami) mukana!
    Hyviä ajeluita; vielä uskallat sinne pyöräreitillekin ;)
    Mun pyöräilemisen pelko on korvien välissä; pelkäsin keinupohjakenkiäkin, kunnes kokeilin !

    VastaaPoista
  8. Saila, vapaus on aina vapautta, toteutti sitä millä välineillä tahansa! Muistan, kun 3 kk "vankeuden" eli leikkauksen odotuksen ja toipumisen jälkeen sain talvella 2010 potkupyörän ja pääsin kävelemään silloisen parinsadan metrin työmatkan. Sitä vapauden tunnetta!

    Tuula, toivottavasti ette sentään tule kovin kipeiksi - minun peppuni ja reisilihakseni ovat tänään vähän oireilleet! :D Mutta eikö ole ihanaa pyöräillä alkukesän tuoksujen seassa?

    Malli, en minä sääntöjen takia pyörän päältä nouse! Seinäjoella kovin monet suojatielle johtavat "luiskat" ovat niin karmeita, etten kerta kaikkiaan uskalla ajaa niitä alas enkä ylös (esim. Anttilan risteys Vapaudentien yli - kun siihen on pitänyt vielä istuttaa puukin keskelle suojatielle menoa!). Marttilantie on tehty järjellisesti, siinä ei ole pahoja jyrkänteitä ja sen ajan ihan päästä päähän.

    VastaaPoista