Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Pyörällä päästään

Olen noin niinkuin yleisesti aika tyytyväinen olooni myös sen pidempiaikaisemman elämänkumppanini OI:n kanssa. Ystäväni toki hidastaa menoa ja estää yltämistäni (tänään Hesen tyttö joutui irrottamaan kortinlukijan telineestä, jotta olisin nähnyt näppäillä tunnuslukuni), aiheuttaa usein mielipahaa ihmisten tuijotuksen takia ja talviliukkailla kiristää hermoja.

Silti ole montakaan asiaa, joista olisin OI:n takia joutunut luopumaan. Koska ystäväni on helläluontoista sorttia, olen pystynyt hiihtämään ja (aika monta kiloa sitten) myös juoksemaan. Luistelusta en niin kovin piittaisi muutenkaan, mutta lapsena joskus harmitti, kun ei voinut Anni Polvan Tiinan tavoin kiivetä puuhun (tai edes katolle). Kävelinpä alttarillekin omin jaloin.

Yksi asia kuitenkin on, jonka takia olen vähän äkäinen OI:lle. Minä en voi ajaa polkupyörällä.

Tai tietysti ei ajamasta mikään estäisi, mutta harjoitteluvaihe kaatumisriskeineen olisi ollut lapsena liikaa. Varsinkin, kun OI tekee ihmisen sattuneesta syystä aika araksi.

Ekaluokkalaisena minulle ostettiin kolmipyöräinen lastenpyörä, ja teini-ikäisenä sain suuremman version lainaksi keskussairaalan apuvälinepuolelta. Ajelu oli lähinnä pihan kiertämistä kuntoilumielessä, sillä pitkä hiekkakuja maantielle oli raskas ajaa (etupyöränhän piti kulkea keskitietä) ja pyörätiettömälle maantielle oli leveällä pelillä suorastaan kielletty menemästä. Koska ympyrän kiertäminen käy pitemmän päälle tylsäksi, pyöräily jäi ja pyörä palautettiin sairaalaan - toivottavasti sillä on ollut jollekin muulle iloa. Tämä pikkupyörä taitaa olla vieläkin kotikodin varastoissa.


Muutamia vuosia sitten sain innostuksen alkaa opetella oikealla pyörällä ajamista. Kehitysvammaisen siskoni vanha nuorisopyörä apupyörineen otettiin esiin, ja minä opin jo niin pitkälle, että apupyörät poistettiin ja pystyin ajamaan kotikodin pihassa. Mutta kun pyörä sitten kuljetettiin omaan kotiini keskustaan ja oli tarkoitus harjoitella ihan pyörätiellä, sisu meni kaulaan. Olin tohtinut kiertää sitä pihan rinkiä, mutta en tohtinutkaan ajaa suoraan, kaatuminen pelotti liiaksi. Tämäkin pyörä nostettiin vähin äänin takaisin liiverin kokkiin. (Tässä kohtaa kuuluu kertoa tarina kotikylääni tulleesta siirtolaisperheestä. Karjalassa ei 1940-luvulla ainakaan iäkkäämpien naisten polkupyöräily ollut ilmeisesti yleistä, mutta päästäkseen kesäaikana lypsylle Alajoelle Toron Hilman oli pakko opetella ajamaan pyörällä viisikymppisenä. Hän oppi kyllä, mutta kuulemma sanoi, että vaikka kärpänen lentäisi silmään, toista kättä ei voisi pyöränsarvista irrottaa.)


Nyt "kaupunkilaiseksi" muututtuani olen alkanut kadehtia hirmuisesti pyöräilijöitä. Viime kesänä pitkillä kävelyillämme totesin moneen kertaan, miten helppoa olisi kulkea puolipahimmoisia matkoja, kun olisi pyörä. Ja tällä viikolla sain vihdoin aikaiseksi soittaa terveyskeskuksen apuvälinelainaukseen kysyäkseni, olisiko minun mahdollista saada sellainen lainaan sieltä tai keskussairaalasta.

Se oli aika mielenkiintoinen puhelu. Toki ymmärrän, että ystäväni OI on harvoin nähty tapaus, eikä tilanteeni välttämättä avaudu yhden puhelun perusteella. Silti tuntui, että minuun suhtauduttiin vähän epäluuloisesti, varsinkin, kun minulla ei ole "hoitosuhdetta" sen enempää terveyskeskukseen kuin keskussairaalaan. Enhän minä superterveenä OI:laisena tarvitse lääkäriä kuin silloin, jos flunssa menee keuhkoihin, tai jos katkon luuni (tai ydinnaulani...) tai murran hampaani. Edellisessä tapauksessa singahdan työterveyslääkärille, keskimmäisessä todennäköisesti aika suoraan TAYSiin, sillä keskussairaalassa ei yksinkertaisesti vain ole OI-osaamista. (Minkä lisäksi luuni ovat, Jumalan kiitos, pysyneet viime vuosikymmenet aika hyvin kasassa.) Ja hammaslääkäri on sitten asia erikseen. Tajusin sentään sanoa, että kyllä siellä minun paperini ovat, 5-10 cm paksu kansio, muistaakseni.

"Jaa asiointia varten?" kysyi fysioterapeutti. "Niin, esimerkiksi työmatkoja", minä sanoin. "No kuinka pitkä matka sulla sitten on töihin?" fysioterapeutti kysyi. Miten se nyt tähän liittyy, kai minä itse tiedän mitä jaksan ajaa? Ei pyörää toki minulta kielletty, pohdittiin jopa, onko parempi saada kaksi pyörää eteen vai taakse - "onko sun hahmotuskyky kuitenkin kunnossa?" No juu, oli ilkeää todeta tuohon, että kyllä mä ihan täysijärkinen olen... Äänensävy vain sapetti. Pohdittiin myös, saako pyörän lestaa tarpeeksi alas minua varten - olisi kai pitänyt vihjata, että jos ihminen on 142-senttinen, hänelle voi tarjota nuorisopyörääkin!

Fysioterapeutti lupasi selvittää asiaa ja soittaa, mutta ainakaan vielä ei ole mitään kuulunut. Työkaverin ehdotuksesta meilasin eilen työterveyshoitajalle, jonka vastaanotolla syksyllä kävin työhöntulotarkastuksessa ja jonka kanssa puhuimme pitkät pätkät OI:sta. Vetosin siihen, että polkupyöräily säästäisi kuluneita polviniveliäni, auttaisi arjessa (minähän en viimeisimmän leikkauksen jälkeen pysty kantamaan edes yhtään painavampaa olkalaukkua) ja helpottaisi kaikin tavoin. Katsotaan nyt, kuuluuko mitään - toinen työkaveri arveli, että on paras mennä itse paikalle, jotta jotakin alkaisi tapahtua.

Ja että miksikö minä en osta sellaista pyörää itse? Sen takia, että haluan ensin kokeilla, sujuuko ajaminen. Alakoululaisena onnistuin nimittäin kaatumaan liian tiukassa kurvissa kolmipyöräiselläkin, ja olen todella arka nousemaan niinkin "ylös" kuin pyörän satulaan. Haluan kokeilla lainapyörällä, uskallanko ajaa muutakin kuin rinkiä pihassa - siis ihan suoraa pyörätietä ja ehkä vähän mäkiäkin ylös ja alas - ettei käy kuten tässä tapauksessa: "Pyörää on kerran kokeiltu kotipihalla, jonka jälkeen jäänyt varastoon käyttämättömäksi." (Ja kyllä, harmitti kun näin tuon ilmoituksen päivä kaupan sulkeutumisen jälkeen.)

10 kommenttia:

  1. Olisipa hyvä, jos saisit sellaisen pyörän kokeiltavaksi. Entinen työkaveri hankki kolmipyöräisen itselleen, että pääsi pyöräilemään kun enää ei tavallinen pyörä käynyt.
    Nojapyörän nimellä netistä löytyy kuvia pyöristä, joissa ollaan melkein makuuasennossa. Nojapyöriä vilahtelee ikkunani ohitse päivittäin kun muutamilla työmatkalaisilla on sellaiset.

    VastaaPoista
  2. Minäkin löysin nojapyörän netistä, kun hain "aikuisten kolmipyöräistä" tms. Miltähän tuntuisi ajella sellaisella pitkin Seinäjoken kaupunkia, eikös siinä olla melkein maan tasalla. Voisin tervehtiä kasvokkain kaikkia koiria! XD Maantieajossa olen sellaisen toki nähnyt.

    VastaaPoista
  3. Helkamalla näyttää olevan sähkömoottorilla vahvistettu kolmipyöräinen, jossa käyttäjän minimipituus on 142 cm! Linkki vie Matkalle liikkeelle keskelle elämää - sivustolle. Muitakin kolmipyöriä on listoilla.

    VastaaPoista
  4. Toivottavasti saat pyörän kokeiluun! Ehkä nyt hiukan erikoonen oli asenne puhelimen toises pääs... :/
    Mutta joo. Jos ei mitään kuulu, niin eikun marssit itte paikan päälle.

    Nojapyörä on kyllä hauska! Niitä on kaiketi eniten pääkaupunkiseudulla, mutta jos niillä siellä pystyy ajella, miksei Sjoellakin... Yhdellä ex-kollegalla on sellainen, ja tykkää kovasti.

    VastaaPoista
  5. Näyttää myyjä laittaneen pyörän uudelleen myyntiin; hintavarauksen takia ei ole ainakaan 250 eurolla kauppoja syntynyt.

    Kiva jos pääsisit kokeilemaan pyöräilyä.

    Pirjo

    VastaaPoista
  6. Kappas, tuoltahan löytyy vaikka mitä - kiitos vinkistä, Agatha! :)

    Nojapyörä olisi varmaan mukava ja kaikista turvallisin, mutta ottaen huomioon miten ihmiset kävelevät mun päälle kun olen pystyasennossakin, en uskalla ajatella miten jäisin jalkoihin sellaisen pyörän kanssa. ;) Ihan normi kolmipyörä olisi se paras.

    Kiitos vinkistä Pirjo, ihmettelinkin, onko pyörä mennyt niin halvalla - mutta edelleen haluaisin ensin mieluiten kokeilla lainapyörällä...

    VastaaPoista
  7. Mielestäni sinun kannattaisi edelleen jatkaa kontaktia apuvälinevaraston fys.terapeutin kanssa. Nokikkain tapaaminen olisi varmaan avartavampaa. Hahmotuskyvyn kysyminen ei tokikaan tarkoita älysi epäilyä.Eikö työterveyslääkäri voisi tehdä jotain asian eteen? Kannattaako hankkia /maksaa pyörää nyt itse, eikö sinulle kuuluisikin saada se apuvälineenä?
    Terv. Raija

    VastaaPoista
  8. Varmaan menen joku päivä käymään, jos ei muu auta. Tuo tosiaan kuuluisi minulle apuvälineenä, senkään takia ei huvita ruveta ostelemaan. Aiemmin fyssarit ovat epätoivoisesti yrittäneet saada minut liikkumaan ja kuntoilemaan! :)

    Juu tiedän ettei älyäni epäilty, mutta äänensävy oli sellainen, että en saanut olluksi näpäyttämättä... Työterveyshoitajan toivon jotenkin toimivan asian eteen, hänellehän kirjoitin, mutta katsotaan nyt.

    VastaaPoista
  9. Tuollainen kolmipyörä olisi Ellillekin tarpeen! :)

    VastaaPoista
  10. Olisin tullut ehdottamaan Malikea ja Soliaa, joilta molemmilta saa vuokrata erinäisiä liikkumisen apuvälineitä, mutta ainakin tuo Malike tulikin täällä jo mainituksi. :) Toivottavasti pääset polkemaan!

    Minulla on tandem, jolla tulee pyöräiltyä aina, kun vaan saan jonkun pilotiksi. Pari viime vuotta ko. pyörä on ollut tosin myös aika heikossa kunnossa, mutta tänä keväänä huolsin sen ja nyt sillä on ajeltu ihan hyödyllisiäkin matkoja. Olen joskus miettinyt, pitäisikö hankkia yksipyöräinen ja opetella ajamaan sillä - olisi kädet vapaana ja pystyisi vaikka käyttämään keppiä, eikä tarvitsisi näkevää mukaan. ;D

    VastaaPoista