Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Hyvää isänpäivää!


Kuvassa meidän perheemme äidin 50-vuotissynttäreiden aikaan talvella 1981. Minä iltatähti täytin seuraavana kesänä seitsemän vuotta ja syksyllä menin kouluun.

Oma isäni on ollut aina huolehtiva ja auttava. Viime vuosina olen tajunnut, että olen vanhan sanonnan mukaan hakenut vastaavaa miehessäni: Samissa on paljon samaa ihmisistä välittämistä kuin isässäni.

Tätä pohtiessa muistin yhtäkkiä puheen, jonka pidin kotikyläni Poutun perinteisissä peltoseuroissa vuonna 2006. (Nämä kuvat ovat seuraavalta vuodelta. Peltoseurat pidetään nykyään aina osana Lapuan Päiviä.) Ei se ole erityisen "isänpäiväinen", mutta jotakin "isäistä" siinä on sen verran, että kopioin sen tähän.

Lakeus silmänkantamaton.
Metsien humina kaukana poissa.
Virtojen voimakin valjaissa on,
ihmisen tahto tähkinä soissa.
Peninkulmia peltomerta
isien voimalla raivattu kerta.
Iltataivahan sinehen
piirtyvät ristit kirkkojen.
Katse ei kauemmas missään ennä,
tilaa on tuulilla tulla ja mennä.
Jäntevät miehet auroja ajain,
kylästä kylään valtatiet.

Tuntenut sa jo kuvan liet?

Tällä Artturi Leinosen runolla aloitti rovasti Paavo Kuoppala puheensa peltoseuroissa toistakymmentä vuotta sitten. Silloin olimme kokoontuneet todellakin pellolle, usean kilometrin päähän Alajoelle. Lapualla vietettiin Spelejä, ja jo tuolloin perinteeksi muodostuneet peltoseurat oli liitetty osaksi niiden ohjelmaa.

Nuoreen tyttöön Leinosen säkeet tekivät valtavan vaikutuksen. Niissä kiteytyi menneiden sukupolvien vaiva ja työ, vapaudentahto, sitkeys ja nöyryys Korkeimman edessä. Lämpimänä kesäiltana, keskellä laajaa lakeutta seurapenkissä istuessa noihin sanoihin tuntui sisältyvän kaikki olennainen pohjalaisuudesta.

Tänään olemme taas kokoontuneet peltoseuroihin, mutta tällä kertaa jo totuttuun tapaan tänne Poutun padolle. Heinäpellot ovat vähentyneet, maailma on muuttunut paljon peltoseurojen parikymmenvuotisen historian aikana. Mutta samaa lakeuttahan tämäkin paikka on.

Meillä kaikilla on oma sielunmaisemamme. Minun sielunmaisemani on lakeus. Olen saanut viettää lapsuuteni ja nuoruuteni Alajoen laidalla, jossa leivonen laulaa kevättä näkymättömissä taivaan korkeudessa, pilven varjot hyväilevät maan pintaa ja joki virtaa vuosisataisessa uomassaan.

Tiedän, että joitakin ihmisiä maan avaruus ahdistaa. Täällä kasvaneiden on kuitenkin helpointa hengittää juuri lakeudella. Kun aikanaan ensimmäisen kerran kävin sydän-Hämeen kumpuilevissa maisemissa, minua ahdisti se, etten mäkien takia nähnyt kilometrien päähän, kuten kotona.

Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa todetaan, että itsenäinen isänmaa on Jumalan maanpäällisistä lahjoista suurin. Luojan suuri lahja on myös oma sielunmaisema. Kun on saanut puskea juurensa syvälle pikleerisaveen, ei tarvitse pelätä kaatuvansa, vaikka lumituisku pyyhkisi lakeuden yli.

Pohjalainen peltolakeus ei ole mikään luonnonilmiö eikä edes kovin vanha nähtävyys. Aikanaan tätä merestä noussutta tasaista maata nimittäin peittivät nevat ja metsät. Mutta vähitellen talonpoikien vuosisatainen ojitus- ja raivaustyö tuotti tulosta. Kytösavu leijui Alajoelta rintakyliin vuosi toisensa jälkeen, kunnes 1800-luvulla maisema alkoi olla sellainen kuin nyt.

Raivaustyötä on helppo romantisoida, kun katselee horisonttiin saakka ulottuvaa peltomaisemaa. Todellisuus oli kuitenkin raadollinen. Jokainen neliömetri pohjalaista lakeutta on lähtöisin esivanhempiemme hiestä, verestä ja kyyneleistä. Kuokka olalla, ehkä vain yksi leipä kontissa ja piimää puisessa leilissä lähdettiin viikkokuntaan kovaan työhön. Siihen ajoi halu jättää maa tuleville sukupolville taas hiukan parempana kuin millaisena sen oli itse saanut.

Raivaajasukupolvien elämä oli kovaa, mutta se ei katkeroittanut. Silmänkantamattomiin kohoavan taivaan alla pohjalainen tiesi, ettei hänellä ollut varaa uhitella. Sormet taipuivat ristiin, pää paljastui. Sunnuntaina kellot kutsuivat kotikirkkoon kuulemaan sanaa Jumalan armosta, johon luotettiin, vaikka halla, nälkä ja kuolema olivat liiankin tuttuja.

Tätä samaa nöyrää rohkeutta oli myös niissä Suomen armeijan sotilaissa, jotka tänä Lapuan taistelun päivänä, heinäkuun neljäntenätoista vuonna 1808 veisasivat: ”Minä vaivainen oon, mato, matkamies maan.” Voiko ihminen enempää nöyrtyä Jumalan edessä!

Oman hyvin vähäisen työosani olen saanut antaa lakeudelle aikanaan heinäpellolla. Tehtäväni oli jonakin kesänä siirtää pellolla traktoria ja peräkärryjä, kun heinäpaaleja koottiin kyytiin latoon vietäväksi. Teini-ikäinen, vielä ajokortiton tyttö oli varsin avuton Massikan ratissa, kun paaleja oli sikin sokin myös pitkin suunniteltua ajoreittiä. Mutta ihmeellisesti isä ehti aina siirtämään edessä olevat paalit sivuun niin, ettei minun tarvinnut ryhtyä jarruttelemaan tai tekemään ylimääräisiä ohjausliikkeitä.

Myöhemmin elämässä on tullut eteen paljon heinäpaalia ikävämpiäkin ongelmia. Mutta Taivaallinen Isä on ehtinyt aina nostamaan esteet sivuun, ja olen saanut jatkaa tasaista ajamista.

Lakeus saarnaa siis meille monella tavalla. Se opettaa, että on vain yksi Jumala, sillä kenenkään muun voima ei voisi paljastaa maata merestä. Lakeus opettaa olemaan käyttämättä väärin Jumalan nimeä, sillä pieniä me olemme Hänen valtavan taivaansa suojassa, ja hyvin Hän pitää meistä huolta. Lakeus opettaa pyhittämään lepopäivän, sillä esivanhempammekaan eivät olisi jaksaneet, ellei heillä olisi ollut viikoittain lupaa lepoon ja rauhoittumiseen. Lakeus opettaa kunnioittamaan isää ja äitiä, niitä sukupolvia, jotka tämän maan ovat meille perinnöksi jättäneet. Lakeus opettaa, ettemme saa tappaa, emme tehdä aviorikosta, varastaa, antaa väärää todistusta, tavoitella lähimmäisemme omaa, sillä elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi riitoihin ja vääryyteen ja liian ankara, että selviäisimme siitä yksin, ilman muiden apua.

Lakeus opettaa uskomaan, toivomaan ja rakastamaan silloinkin, kun se kaikki tuntuu mahdottomalta. Se kertoo menneiden sukupolvien esirukouksista, lahjoittaa tänään niin kuin ennenkin meille puhdasta leipäviljaa ja henkistä virkistystä.

Sielunmaisema on kuin syli, joka on avoinna silloinkin, kun muu maailma sulkee ovensa. Se opettaa katsomaan enemmän taivaaseen kuin itseensä, luottamaan enemmän Jumalaan kuin omiin voimiinsa, turvautumaan Vapahtajan sovitustyöhön sen sijaan että muistelisi omia syntejään. Lakeudella meillä on lupa olla pieniä. Saamme luottaa siihen, että meistä pidetään huolta, että meitä ei jätetä, että esteet siirtyvät, kun aika on.

"Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on
ja kun kuolema silmäni sulkee,
ilo taivaassa lahjoita loppumaton,
pyhät minne sun tielläsi kulkee.
Isä, Poika ja Henki, sun kunniatas
joka paikka on täynnä ja kirkkauttas.
Sinun kiitos ja kunnia. Aamen."

3 kommenttia:

  1. Minullekin on tärkeää, että on avaruutta silmien edessä. Onneksi kaupunkiasukkaanakin olen saanut avaruutta ikkunoiden eteen. Varmaan ahdistaisi mäkinen maasto jos ei näkisi matkan päähän. Vanha, sakea kuusimetsä puolukkamättäineen auringonpaisteessa sateen jälkeen on kaihoni kohteena pölyisessä kaupungissa. Onneksi on keskuspuisto parinsadan metrin päässä.
    Mukavaa isäinpäivän iltaa.

    VastaaPoista
  2. Maanantaina, kun luen puheesi tekstiä on ajatuksissani ystävä, joka menetti eilen miehensä. Paljon lohdun sanoja...
    Tällaisella hetkellä on niin tyhjä olo, niin tyhjä että paleltaa. Voin vain kuvitella ystäväni olon ja tunteet. Voimia tarvitsemme, me kaikki. Tänään olen muutenkin saanut asettaa murheita ja marinoita uuteen järjestykseen ja olen sanonut kanssamarisijoillekin, ettei meillä ole mitään syytä valittaa ja narista - meillähän on oikeasti kaikki niin hyvin kuin vaan olla voi. Kunpa tämän päivän opetukset säilyisivät muistissa.
    Lähden tikkaamaan urakalla pikkusukkia ja kuuntelemaan akkalauman höpinöitä. Mukavaahan se on, tänään vain tuntuu raskaalta.
    Lämpimin terveisin Tuula

    VastaaPoista
  3. Anitta, minua melkein ahdistaa, kun tuohon jonkun sadan metrin päähän nousee uusi kerrostalo matalien rakennusten keskelle... :)

    Tuula, lämpimiä ajatuksia! Muistelimme sunnuntaina Samin setää, joka menehtyi aivan äkillisesti kolme vuotta sitten.

    Voi kun aina jaksaisikin suhteuttaa omat vaivansa isompiin raameihin!

    VastaaPoista