Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Lesesucht

Kuten kaikki meillä (todellisesti tai virtuaalisesti) käyneet tietävät, taloudessamme on kirjoja. Moni asiasta kyllä kuullut mutta määrää ehkä yhdeksi hyllylliseksi kuvitellut toteaa ensi käynnillään, että kylläpä niitä onkin. Olemme Samin kanssa molemmat huonoja kirjastonkäyttäjiä, haluamme pitää käsissämme omaa kirjaa. Lisäksi olen historiantutkijan koulutukseni vuoksi koonnut pienimuotoista ammattikäsikirjastoa Etelä-Pohjanmaan historiasta, mikä sekin vie oman tilansa.


Silti saattaa kulua kuukausia, etten lue kuin sanomalehtiä, jos niitäkään. Surffaan netissä, neulon, katson dvd:tä, mutta en lue. Huvittavinta on se, että ihmiset kuvittelevat yleensä minun lukevan hyvin syvällisiä ja korkealentoisia kirjoja. Kun luen, luen kevyttä ja helposti sulavaa. Elämä itsessään tahtoo olla välillä sen verran väsyttävää, että haluan löytää edes kirjoista levon. Tällä periaatteella aikoinaan hullujaluokkiakin kirjoitin, vaikka kriitikoiden silmissä sitcom-huumori ei ollutkaan yhtä arvostettua kuin syvällinen, ongelmiin pureutuva synkkyys.


Sitten välillä iskee lukuhimo sellaisella voimalla, että jos eläisimme 1700-luvun loppua, minut kärrättäisiin kiireesti täältä Ilmajoen emäpitäjän sivukylästä Vaasaan tohtorille, joka diagnosoisi huolestuttavan Lesesuchtin. Oireista (päänsärkyä, silmien heikentymistä, lämpöaaltoja, ruuansulatusvaivoja, nivelten jäykistymistä, mielenjärkytystä, astmaa, kihtiä, migreeniä, epilepsiaa, hypokondriaa ja melankoliaa) tunnistan ilman muuta päänsäryn, huonot silmät ja jäykät nivelet - joskin päänsärky johtuu niskakivuista, silmälasit sain 7-vuotiaana ja niveliäni naksuttaa OI. :)


Entisessä kodissa meillä oli varsinaisen asunnon puolella "aikuiset" kirjat, kun taas mökin hyllyihin lastattiin lasten- ja nuortenkirjoja. Niitä, jotka isoveli oli minulle aikanaan ostanut, ja joista en malta erota, vaikka niitä en enää luekaan. Ne olivat mökillä sievästi tallessa mutta poissa silmistä.


Kun muutimme tähän uuteen kotiin, kaikki kirjamme ovat olo- ja vierashuoneen hyllyissä sekä työhuoneessa. Muuttolaatikoita tyhjentäessä järjestys meni uusiksi, joten moni kirja tavallaan hyppäsi esiin. Ja kaikki on nyt lisäksi näkyvillä. Vaikka vierashuoneeseen on sijoitettu nimenomaan niitä "lapsellisia" kirjoja, näen ne kuitenkin hyvin istuessani olohuoneen sohvassa. Kas, meillä on tuollainenkin kirja, ja tuollainen! Olen löytänyt itseni jo monesti ihmettelemässä kirjahyllyjen edessä.


Eräänä päivänä aloin selata jotakin Laura Ingalls Wilderin kirjaa. Sitten aloin lukea. Muutemassa päivässä ahmin lähes kaikki Pieni talo -sarjan kirjat (Pieni talo suuressa metsässä, sarjan ensimmäinen, on jostakin syystä velä lukematta, mutta palaan siihenkin varmasti vielä). Aloin jopa lueskellä englanninkielisiä "jatko-osia", joita joskus 90-luvulla ilmestyi, kun Lauran tarinasta haluttiin repiä kaikki irti ja sarjaan tehtailtiin sekä Lauran tyttären että äidin ja vielä kahden edellisenkin sukupolven tarinaa. Ostin muutamia Rose- ja Caroline-sarjan kirjoja tuolloin Helsingin Akateemisesta, jossa oli hyvä englanninkielisten lastenkirjojen valikoima.


Pieni talo -sarjaa rakastin lapsena sekä kirjoina että tv-sarjana, vaikka jälkimmäisellä ei toki olekaan kirjojen kanssa muuta tekemistä kuin muutamien henkilöiden ja paikkojen nimet. Rakastin historiaa ja rakastin tarinoita, ja Laura opetti minulle paljon elämästä Lännessä 1870-80-luvuilla. Nuorena tyttönä kulutin erityisesti sarjan "tyttökirjamaisimpien" osien eli Pieni kaupunki preerialla ja Onnen kultaiset vuodet sivuja. Nyt olen ensimmäisen kerran lukenut kirjoja aikuisen näkökulmasta, kiinnittäen huomiota uusiin asioihin. 


Lapselle vuosi on pitkä aika, mutta aikuinen järkyttyy, kun Ingallsit joutuvat vain vuoden jälkeen jättämään Pienen talon preerialla intiaanien asuma-alueella hallituksen käskystä - juuri, kun ensimmäinen sato kypsyisi. Lapselle Pitkä talvi preerialla oli vain jännittävää, mutta aikuinen tajuaa, miten lähellä nälkään nääntymistä De Smetin kaupunki todella oli - eikä voi kuin puistella päätään amerikkalaiselle self-made-man-ajattelutavalle. Jos kaupunki on lumimyrskyjen piirittämä eivätkä junat kulje, luulisi ihmisten kokoavan ruokatavaransa yhteen ja jakavan ne keskenään. Mutta ei, Wilderin pojat paistelevat pannukakkuja samaan aikaan kun Ingallsit elävät teellä ja vehnäleivällä. Ja kun Almanzo ja Cap löytävät uudistilallisen, jolla on vehnää myytäväksi, tämä kieltäytyy myymästä koska ei ole vastuussa kaupungin asukkaista, katsokoon kukin eteensä. Enää ei tarvitse ihmetellä amerikkalaista systeemiä, jossa vain vahvat elävät.


Jollakin tavalla kirjat ovat kuitenkin lohduttavia. Toki Ingallisen vaikeudet ovat vähän toisella tasolla kuin meidän nykypäivän ihmisten, mutta kirjojen toiveikas ja päättäväinen henki rohkaisee. Periksi ei anneta - etsitään uusi uudispalsta, rakennetaan uusi mökki, kylvetään uusi sato. Jos se menee, jatketaan taas eteenpäin. Päivä kerrallaan.


Laura Ingalls Wilderistä kertoo myös Wikipedia.

1 kommentti:

  1. Joopa! Niinkuin suomalainen sotilas, joka ei peräänny, vaihtaa vain suuntaa ja etenee jälleen.
    Ja kun on kevätkin, täällä maalla se kyllä on yhtä loskaa ja jäätikköä, mutta varrotaan, kyllä se tästä. Kaunista ei ulkona nyt ole, joten keskitytään kirjoihin ja muihin mukaviin sisähommiin, kunnes voidaan viedä ne mukavat sisähommat ulos.
    Oikein aurinkoista alkavaa viikkoa ja tsemppiä, kyllä kaikki vielä järjestyy, niin paljon on jo järjestynyt - eiköstä vaan?

    VastaaPoista