Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

torstai 13. elokuuta 2009

Suvaitsevaisuuskasvatusta

Tulimme juuri uimahallista - taas Sami ui ja minä juoksin.

Altaan matalassa päässä jalat ottavat liikaa pohjaan, joten silloin yleensä nostan jalat ylös ja vedän itseäni eteenpäin käsillä. Tekee kuulkaa gutaa selkä- ja vatsalihaksille, tai siis sille kohtaa ruumistani, jossa joskus on ollut selkä- ja vatsalihakset.

Nyt viereisellä radalla oli noin 10-vuotias pikkutyttö, joka tämän nähdessään totesi, että hän osaa tehdä tuon ilman kelluketta.

"Ei tämä ole kelluke", minä sanoin, "tämä on juoksuvyö."

Asia kiinnosti mahdottomasti tyttöä ja hänen ystäviään. He tulivat kysymään minulta, mikä se olikaan joka minulla on selässä, ja kuulin ihmettelevää supinaa - "se juoksee!"

Pesuhuoneeseen osui yhtä aikaa kaksi näistä tytöistä.

"Kuinka vanha sä oot?" toinen kysyi.

"35", minä vastasin.

Seurasi hämmentynyttä kommentointia tyyliin "yhtä vanha kuin meidän äiti" - ilmeisesti lasten oli vaikea käsittää, että näin pieni voi olla niin vanha.

"Mikä sun kengännumero on?" kysyttiin sitten.

"35", vastasin tylsästi.

Samassa toinen tytöistä huomasi pitkät arvet reisissäni.

"Onko sulla tuossa jalassa jokin?" hän kysyi.

"Mua on leikattu", ajattelin ja toivoin pääseväni sillä. Vaan ei.

"Miksi?"

No, kerroin sitten heille osteogenesis imperfectasta - säikyttelen aina lapsia sanomalla, että lääkärin mukaan minun pitäisi olla pyörätuolissa - ja siitä, miten reisiluideni sisään laitetut ydinnaulat ovat auttaneet minut jaloilleni.

"Sairauden vuoksi minä olen näin lyhytkin, luut eivät kasva kun eivät osaa ottaa ravintoa", selitin.

"Kuinka pitkä sä oot?" kysyttiin.

"142 cm", sanoin.

"Mä oon 140!" riemuitsi toinen tyttö.

"Ootko sä joskus ollut pitempi?" kysyi toinen huolestuneena.

"Ei", vakuutin, "en ole koskaan ollut tämän pidempi, mutta haluaisin kyllä olla."

Sitten raukkamaisesti pakenin pukuhuoneeseen. Suvaitsevaisuuskasvatus on tärkeää, mutta minä parka olin tullut uimaan... ;)

No, tosiasiassa olin iloinen noista tytöistä. On kauhean kiva, kun lapsi kysyy suoraan. Minun itsetuntoni ei kestä kakaroiden tuijotusta, kuiskuttelua ja hihitystä, joka ei anna minulle mahdollisuutta kertoa, miksi olen pituudeltani hädintuskin Linnanmäen laitteisiin pääsevä ja ihanasti kallellaan kuin entinen aita.

Kaikki tapaamani lapset ovat tähän asti olleet kuitenkin niin fiksuja, että jos olen kertonut heille syyn, he eivät enää kuiskuttele, tuijota ja hihitä, vaikka olen sen jälkeenkin sama lyhytkasvuinen ja sieltä ja täältä vino. Tuskin nämäkään enää tämän jälkeen.

Reipasta nuorisoa täällä Jalasjärvellä!

8 kommenttia:

  1. just, voin kuvitella tilanteen, oma lapseni 10v. , pian 11v. olisi käyttäytynyt juuri noin. Varmaan vielä kotonakin kertovat tilanteesta ja miten aikuinen voi olla tuon pituinen. mutta onneksi kerroit syyn.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi, rohkaise vain aina lasta kysymään. En usko, että kukaan aikuinen "poikkeava" siitä pahastuu, päinvastoin, kuten tuossa sanoin niin aina helpottaa kun saa kertoa lapselle, miksi on erilainen.

    VastaaPoista
  3. Työkaveri kehui kans tuota käsillä eteen vetämistä - lupaan käydä kokeilemassa kunhan uimahalli kuoriutuu rempasta.

    Voi millä kaikki nuoret saisi oppimaan, että ei kysyvä (ja mieluummin kohtelias sellainen) tieltä eksy, oli asia mikä tahansa! Tänään olen paasannut kahdelle uudelle ryhmälle, että älkää ruvetko meluamaan, naureskelemaan, pelleilemään jos ette ymmärrä asioita tunnille (elämässä myös), vaan kysykää rohkeasti ja oppikaa.

    VastaaPoista
  4. Meillä on kanssa näistä pituus asioista kovasti viimeaikoina (taas) keskusteltu. Meillähän esikoinen 10v. on dg. lyhytkasvuinen (vajaa 130cm)... näin koulujen alkaessa aihe puhuttaa kovastikin. Olenkin tässä miettinyt että pyytäisin päästä kouluun puhumaan erilaisuudesta ym.

    VastaaPoista
  5. Villasukka, lapsilla ja nuorilla on tosiaan naureskelu ja suunsoitto jonkinlainen puolustusmekanismi uutta ja outoa kohtaan. Väännämmehän me aikuisetkin vitsiä hyvinkin ahdistavista asioista. Voi kun oppisivat kysymään!

    Minna, olisi erittäin hyvä, jos kävisit koululla puhumassa. Äärimmäisen harva lapsi on luonteeltaan ilkeä, ja asiallinen selostus muuttaa monta kertaa suhtautumista.

    Kun minä vielä kiersin kouluja kirjailijavieraana, luokan peräpenkin pojat usein hihittelivät astuessani sisään. Kun sitten aloin kertoa, että haluaisitte tietysti kysyä miksi olen näin lyhyt, että se johtuu OI:sta, että lääkärin ensimmäisen diagnoosin mukaan minun pitäisi olla nyt pyörätuolissa jne. niin nauru hiipui ja meillä oli yleensä hyvin mukava tunti.

    Tsemppiä esikoiselle!

    VastaaPoista
  6. Niin se on, että lapsi oon aito ja haluaa tietää mikä on ja kun saa vastauksen, hyväksyy asian sellaisenaan ja ihmisenkin siinä samassa. Olisipa aikuisetkin yhtä rohkeita ja jättäisivät muka salaiset vilkuilut ja supattelut, niitäkin olen huomannut. Se jos mikä ottaa päähän.
    Minullakin on tuo juoksuvyö ja jopa miehellenikin sellaisen ostin aikoja sitten. Nyt vain pitäisi saada meidät uimahalliin ;) Tuo on tehokasta liikuntaa, eikä rasita niveliä.
    Et sitten viitsinyt kysyä tytöiltä lukevatko he vapaa-aikanaan kirjoja;)

    VastaaPoista
  7. tsemppiä Kaisa !
    Hienosti suhtauduit tyttöihin ja mukava kun tytöt ihan suoraan kysyivät.
    Minulla on autistinen lapsi, joka aiheuttaa päivittäin paljon vilkuiluja, supinaa... Se on raskasta, kovin raskasta.
    Keskitytään elämässä positiiviseen ja ajatellaan, että kaikille tulee elämässä jotain vastoinkäymistä, jolloin huomaaa... että asiat eivät ole mustavalkoisia... että kaikenlaisia mutkia tulee matkaan...
    Kiva blogi sulla ! Iloisia loppukesän päiviä

    VastaaPoista
  8. Meillä ihmetystä herättää nuorimmaisen puhumattomuus (kuulee ja ymmärtää puhetta kyllä, mutta puheen sijasta viittoo). Yleensä tilanne on toisaan paljon helpompi kun joku vieraista lapsista kysyy miksi hän ei puhu. On paljon mukavampi kertoa että hän ei pysty puhumaan, kuin antaa lasten luulla että tyttö on vaan tyly kun ei vastaa. (Viittomaahan ei välttämättä tajua vastaukseksi.)

    Kysykää lapset, kysykää nuoret - ja aikuisetkin!

    VastaaPoista