Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

torstai 25. kesäkuuta 2009

Kissan häntä ylös

Kauniina kesäiltoina ihmiset tapaavat olla mökeillään. Niinpä mekin. :)

Mööpeleitä ei ole edelleenkään saatu Lapualta tänne - joko kuljetusfirmojen sähköpostiosoite on heidän kotisivuillaan vain vitsinä, tai sitten he eivät ole työtä vailla. Yhdestä firmasta tarjous saatiin revittyä, mutta meidän tarpeisiimme hinta oli vähän suolainen.

Jotta saisimme tehtyä edes jotakin tuon kotimme jatkopalan eli harrastehuoneemme eteen, ripustimme seinille tavaraa - muistoja minun kirjalliselta uraltani.


Johonkin nämä piti saada kotikotoa, emmekä viitsineet pahvilaatikossa kylmään vinttiin viedä. Kuvat suurenevat klikkaamalla, mutta varoitan, että ovat epätarkkoja. Tyhmä kun olen, kuvasin kunniakirjat vasta seinällä enkä silloin, kun olisin pystynyt ottamaan kunnon kuvia. Lisäksi näitä on päivä polttanut - aikamoista symboliikkaa sille, ettei minusta todellakaan tullut suurta ja mahtavaa kirjailijaa, kuten tuohon aikaan haaveilin. Virkanaisena on hyvä olla ja tili tulee kuin kello, varsinkin, kun ei ole enää mitään sanottavaa romaaniksi asti. (Kyllä, se lankakirja on olemassa, mutta ei siitä julkaisukelpoista tule varmaan koskaan.)

Ylläolevan sai samassa kylän joulujuhlassa myös Haataisen Harri.

Tämä palkinto oli itse asiassa puolikkaan puolikas. Ensin koko palkinto jaettiin lapualaisen sarjakuvapiirtäjän sekä Kytösavun kirjoittajien eli minun ja Tepon kesken, sitten saimme kumpikin puolikkaan siitä yhteisestä puolikkaastamme... :p

Entäpä sitten nämä taulut?


Pirkanmaalla nuoret saavat joka vuosi äänestää oman suosikkinsa edellisen vuoden aikana ilmestyneistä kotimaisista nuortenkirjoista. Voittajakirjan kirjoittaja saa Plättä-palkinnon. Se on tietysti nimetty Kiljusen Plätän mukaan, ja Kiljusen perhettä esitti alkuperäinen taiteilija Taisto Toivosen Plättä-plakaattikin.

Niitä oli vedostettu aikanaan
vain 20 kpl, ja ajatus oli ilmeisesti että palkintoa ei jaettaisi kuin se 20 vuotta eli 1975-94. Toisin kävi - tyhmää olisikin ollut lakkauttaa näin arvostettu palkinto, jonka antavat lukijat itse! - ja niin Plättä-voittaja sai ensin kymmenen vuoden ajan taidegraafikko Tuula Lehtisen värigrafiikkatyön Maailmankuva (1992) ja nykyään jotain muuta. Tiedot täältä.

Kyllä, seinälläni on kaksi Plättä-plakettia. Hullu luokka -sarjan kirja sai sen siis kahdesti (ensimmäisen palkinnon sain yhdessä kirjoittajakaverini Kulmalan Minnan kanssa kirjasta Hullu luokka rakastuu - muistelisin, että toinen sai alkuperäisen plakaatin ja toinen kopion, mutta en muista kuinka päin se meni - ja toisen yksin kirjasta Jäitä hattuun, hullu luokka). Itse asiassa äänestysvoittoja tuli huomattavasti enemmän, mutta palkituksi tulemisen esteenä oli eräs kisan sääntö.

Kun Anni Polva oli aikanaan suosionsa huipulla ja Tiina olisi voittanut joka vuosi, joku keksi, ettei anneta palkintoa samalle kirjailijalle kuin joka kuudes vuosi. En koskaan tajunnut syytä - jos tarkoitus on, että nuoret saavat vapaasti äänestää suosikkinsa, niin miksi he eivät saisi äänestää saman kirjoittajan kirjoja voittoon useana vuonna!

Pahimmillaan tämä johti siihen, että virallisen palkinnon saattoi saada vasta kolmanneksi eniten ääniä saaneen kirjan kirjoittaja, kun kaksi suosituinta olivat boikotissa. Vuonna 1999 sääntöä näköjään muutettiin niin, että sama kirjailija saatettiin palkita kolmen vuoden välein, nykyään joka toinen vuosi, mutta tästä muutoksesta minä en enää ehtinyt nauttia, sillä viimeinen hulluluokka julkaistiin 2000. (Toisaalta nämä kaksi taulua vievät jo kylliksi tilaa, niin että parempi näin.) Plättä-voittajien virallinen luettelo löytyy täältä.

Monenlaisia muistoja tuli mieleen näitä seinälle laitettaessa. Oli siis aika, jolloin luulin tulevani kirjailijaksi - en ole koskaan elättänyt itseäni kirjailijana, vaan tehnyt sitä opiskelujen ohessa - ja oli aika, jolloin epätoivoisesti pyrin koko tittelistä eroon.

Kun valmistuin filosofian maisteriksi pääaineenani Suomen historia ja aloin ensimmäisenä työnäni kirjoittaa Laihian seurakunnan 500-vuotishistoriaa kolmen vuoden projektina, en sietänyt tulla nimitetyksi kirjailijaksi. Olin vastavalmistunut ja vielä ilman ammattikokemusta oleva historiantutkija, ja halusin kovasti todistaa, että olen ihan oikeasti opiskellut jotakin ja minulla on peräti tutkinto. Monet kun tuntuivat kuvittelevan, että elin nuortenkirjoja tekemällä (!!!!!!!!!!!). Lisäksi - en tiedä teistä, mutta minusta sellaiset lehtien lausunnot kuin Hullu luokka -kirjoistaan tunnettu kirjailija Kaisa Ikola kirjoittaa Laihian seurakunnan 500-vuotishistoriaa jotenkin söivät uskottavuutta...

Nyt olen päässyt siihen seesteiseen vaiheeseen, ettei moni enää edes muista minun mitään kirjoittaneen. Silloin tällöin saan vielä koululaisilta sähköpostia, kun he tekevät esitelmiä kirjoistani, ja Lapualla todennäköisesti minut tunnetaan. Mutta muuten saan olla aika lailla rauhassa. Joskus se on hämmentävääkin. Alan kertoa jotakin hauskaa juttua, jonka taustana on se, että "kerran kun mä olin kirjailijavierailulla siellä-ja-siellä niin..." ja sitten tajuan, ettei vastapuoli voi käsittää, millä ihmeen vierailulla.

Aika aika kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Nyt on hyvä juuri näin kuin on.

3 kommenttia:

  1. Joka tapauksessa nämä ovat komeita tunnustuksia, joista sopii iloita vuosienkin (- ihan kuin olisit jo ikäloppu täti) kuluttua ja kyllä plakaatit kannattaa pitää esillä.

    VastaaPoista
  2. Hienoja kunnoanosoituksia matkanvarrelta ja ovat varmasti tosi arvokkaita muistoja. Kyllä noita kelpaa paraatipaikalla pitää :)

    (HUH) Helteistä kesää teillekin!

    VastaaPoista
  3. Minä esimerkiksi muistan kyllä hyvin sinun kirjoittaneen :) Rakastin ja palvoin Hullu luokka-kirjoja ala- ja yläasteella, samoin paras ystäväni! Muistan ihan tarkkaan, kun löysin sarjan kesälomalla kirjastosta ja luin viikon sisään kaikki julkaistut osat (silloin niitä taisi olla 4 tai 5) ja sitten saman tien uudestaan ja myöhemminkin vielä moneen kertaan. Kirjojen tapahtumat olivat niin uskottavia ja todentuntuisia, että niihin oli helppo samaistua, mutta vauhtia kuitenkin riitti ja hahmot olivat aivan mahtavia! Loppujen lopuksi tuollaisia kirjoja, joita lukiessa sai jatkuvasti nauraa ääneen, ei tule vastaan kovinkaan usein. Pitäisikin käydä katsomassa josko niitä vielä löytyisi kirjastosta ja verestää vanhoja muistoja :)

    -semppu

    VastaaPoista