Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Ota eväät mukaan, jos aiot Vaasaan ennen joulua

Terveisiä Pohjanmaan pääkaupungista! Joka tosin tällä kertaa otti meidät vähän kolkosti vastaan.

Lähdimme reissuun perjantaina suoraan töistä. Satoi räntää ja puolet matkasta mutkainen, mäkinen tie on vailla katuvaloja. Niskaa ja silmiä kiristi, mutta jaksoin 100 km sen ajatuksen voimin, että menemme Vaasassa syömään ihanasti ja kunnolla.

Hotellissa kaikki vaikutti lupaavalta: Toriparkista löytyi pikku fiestalle lepopaikka läheltä ovea, ja meidän huoneemme oli oikein mukava. Vähän aikaa levättyämme kiljuva vatsa kehotti lähtemään ruoanhankintaan.

Kurkin ikkunasta ja ihmettelin, kun en näe Rosson kylttiä tutussa paikassa. Karmea totuus paljastui respassa: Rosso on suljettu remontin ja muuton vuoksi. No, ei auta, ajattelimme. Mennään sitten hotellin yhteydessä olevaan Amarilloon.

Ravintolassa oli hirveä meteli ja tungos. Tarjoilijan mukaan vapaana oli tasan yksi pöytä, ja ruokaa pitäisi odottaa puoli tuntia. Liikaa, sanoimme me nälkäiset maalaiset ja palasimme respaan. Missähän mahtoi olla Fransmanni?

Respan tyttö neuvoi ja arveli, että siellä on tilaa - "tai ainakin Centralissa siinä vastapäätä, ihmettelen jos se on täynnä".

Lähdimme räntäsateeseen. Vaasa on omalla tavallaan OI-ihmisen ihannekaupunki, sillä toria halkovat lämmitetyt eli siis sulat ja kuivat jalkakäytävät. Mutta heti torin ulkopuolella kadut olivat jääsohjolla ja suojatietä ylittäessä vettä oli melkein nilkkoihin.

Fransmannissa ilmoitettiin, että heillä on aivan täyttä. Uskomatonta! Koko Vaasa oli viettämässä pikkujoulua, vaikka olimme jotenkin kuvitelleet, että ne ajat ovat jo ohi. Ei muuta kuin kadun yli Centraliin. Nikottelimme vähän katsoessamme seinän ruokalistaa, jossa pihvi maksoi monta kymppiä, mutta Sami kysyi kuitenkin pöytää. Aivan täyttä.

Kun ihminen on syönyt viimeksi klo 11 yhden lihapiirakan (ajattelin syöväni kunnolla sitten illalla), kun hän on äärimmäisen väsynyt ja vieraassa kaupungissa ja sataa räntää, huumori ei tahdo riittää. Olisihan siinä ollut Heseä ja Raxia, mutta kun me olimme kuvitelleet tulevamme hemmoteltaviksi...

Matkalla hotellille näimme ravintola Fondiksen. Käskin Samin taas asialle, koska olin niin pahalla päällä, että pelkäsin käytöstäni. Aivan täyttä.

Kolmannen kerran respaan. Tyttö siellä ilmoitti, että nyt hän piirtää meille karttaan ravintoloiden paikat. Vasta myöhemmin - saatuamme vihdoin ruokaa ja unta - totesimme, että oikea asiakaspalvelija olisi siinä vaiheessa tarttunut puhelimeen ja soittanut ravintolat läpi meidän puolestamme. Mutta olimme itse niin nääntyneitä, ettemme ymmärtäneet sitä oma-aloitteisesti vaatia. Sen sijaan minä tiuskaisin, että nyt mennään sinne Amarilloon.

No, arvaatte. Se ainoa pöytä oli tietenkin mennyt. Oli aivan täyttä, ja tarjoilija vain kohautteli olkapäitään.

Hotellihuoneessa tuli itku. Sitten tajusimme. Sami oli tajunnut jo aiemmin ja aikonut kysyä asiaa respassa, mutta minä olin marssinut sellaista vauhtia Amarilloon ettei hän ollut ehtinyt - minä tajusin vasta huoneessa. Huonepalvelu.

Olimme jo varmoja, että meille ilmoitetaan huonepalvelunkin olevan aivan täynnä. Sen sijaan puhelimeen vastasi iloinen ja reipas nuori mies, joka otti tilauksemme - arvatkaa oliko se iso. Hän sanoi, että ruuan tulo saattaa kestää 40 min, kun on niin ruuhkaa.

Ruoan tulo kesti tunnin. Saimme syödä klo 21 illalla. Sami istui huoneen pöydän ääressä ainoalla tuolilla, koska hänellä oli pihvi, minä söin bolilloa sängyllä (lakanaan tuli currya vain ihan vähän).

Arvatkaa olivatko ruuat hyviä! Ei tullut edes mieleen ajatella valokuvausta ennen ruokailua, tämä kuva on otettu aterian jäännöksistä lauantaiaamuna ennen siivoojan tuloa.


Lauantai alkoikin paremmissa merkeissä. Vaakunan aamiainen on hyvä, ja ikkunastamme oli näköala torille. Pahoittelen joulukuusten psykedeelisyyttä ja syytän ikkunaa ja salamattomuutta!




Lauantaina meillä siis ei ollutkaan teatteria, mikä oli toisaalta hyvä. Piipahdimme parissa jaksossa shoppailemaan ympäröiviin kauppoihin, ja neljältä treffasimme opiskeluaikaisen kaverini Kaffehuset Augustissa.

Hotelliin palatessa päätimme nyt kysyä, voisiko respan ihminen varmistaa meille pöydän Fransmannissa. Tällä kertaa töissä oli herrasmies, joka ilmoitti heti, että kaikki paikat ovat ihan täynnä, on viimeinen pikkujouluviikonloppu. Mutta tämä herrasmies osasi käyttää puhelinta. Ensin hän soitti Gustav Wasaan - täyttä. Sitten hän soitti Bacchukseen - kahden hengen pöytä vapautuu klo 20. Otammeko sen? Hyvä. Haluammeko, että hän tilaa meille taksin kahdeksaksi? Hyvä.

Tätä minä kutsun asiakaspalveluksi. Bacchus ei edes kuulu S-ketjuun.

Kyllä meitä jännitti, kun kahdeksalta odotimme taksia. Tiesimme vain, että Bacchus on ns. parempi paikka - Sami toivoi, ettei siellä olisi solmiopakkoa, sillä hän ei ollut ymmärtänyt varautua reissuun kauluspaidalla. Mutta heti, kun astuimme taksista, tiesimme että meillä oli ollut tuuria.

Laskeuduimme portaat kellarin ovelle. Sen avautuessa vastaamme tulvi laulua: Mors grisar är vi allihopa... Joku seurue oli etuhuoneessa viettämässä pikkujoulua. Olimme melkein varmoja, että meille sanotaan taas paikan olevan ihan täynnä. Mutta sen sijaan vastaamme kiiruhti tarjoilija, joka toivotti lämpimästi tervetulleeksi ja johdatti meidät perimmäiseen pieneen huoneeseen, sen kaipaamamme valkoliinaisen pöydän ääreen. Kynttilä sytytettiin, käteen annettiin gourmet-ruokalista ja ruokajuomaksi ehdotettiin aitoa shampanjaa.

Se oli kallis paikka, kyllä. Mutta ei kohtuuton ottaen huomioon sekä miljöön, ruoan että palvelun tason. Lisäksemme pikku huoneessa ruokaili toinen pari, ja heidän lähdettyään saimme olla kahden - kaupungissa, jossa ei edellisenä päivänä ollut meille sijaa!

Naapurihuoneista kuului suomen- ja ruotsinkielistä laulua ja naurua, mutta sen verran kaukaa, ettei se häirinnyt. Kerroimme tarjoilijalle, miten meidän oli edellisenä iltana käynyt, ja hän puuskahti sydämestään: "Voi mikä onni, että minulla oli tämä pöytä vapaana!"


Ruoka oli mielettömän hyvää. Se oli oikeasti kokin tekemää. Pihvissä näkyivät nuijan jäljet, ja lisukkeet olivat viedä kielen mennessään. (Näitä kuvia räpsimme puolisalaa kännykällä, mutta valitettavasti pääruoka jäi kuvaamatta.)


Kun kahvia tuodaan pikku pannulla suunnilleen niin paljon kuin jaksaa juoda, ja kun jälkiruoka on pieni taideteos, tietää olevansa oikeasti hienossa paikassa - jossa ei katsota asiakkaan vaatteita.


Ensimmäisen kerran eläissämme jätimme suomalaisessa ravintolassa tippiä. Se oli sen arvoista.


Sunnuntaina aamiaisen jälkeen pakkasimme ja luovutimme huoneen. Olimme alustavasti sopineet vaasalaistuneen ystäväni kanssa treffit Raxiin, mutta kun meillä oli sitä ennen aikaa, houkuttelin Samin mukaan Loftetiin. Saman tien lähti viesti Elinalle: tule tänne!

Emme siis istuneet seuraavaa paria tuntia missään Raxin tungoksessa ja ahtaneet pizzaa itseemme, vaan joimme kahvia ja glögiä Konsulinnan kahvihuoneen rauhassa. Ylellinen tunnelma jatkui.

Kotiin pääsimme lähtemään niin, että ehdimme Kurikkaan asti, ennen kuin pimeys oli täydellinen. Paluumatka oli siis huomattavasti helpompi kuin menomatka.

Mutta kyllä silti on ihana olla kotona. Jouluun on viikko, ja viimeinen viikko ennen joulua on aina sekä töissä että kotona erilainen ja hauska!

10 kommenttia:

  1. Johan oli ruokaseikkailua kerrakseen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Tuo jälkiruoka ainakin näyttää ihanalta. - Mukavaa viikkoa1

    VastaaPoista
  2. Se oli ihana jälkiruoka! Sitruunajäädykettä mantelitortun päällä, pikku kupissa sorbettia ja jotain kastiketta... Nam. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oli teillä seikkailua kerrakseen! Onneksi sentään Bacchuksessa oli tilaa ja huonepalvelu pelasti sen toisen päivän.

      Poista
  3. Mitä, etkö käynyt ollenkaan lankakaupoissa, vaikka puolen korttelin pääsä olisi ollut kaksikin? :D Olipas teillä hankaluuksia saada ruokaa.

    VastaaPoista
  4. Voi, kyllä mullakin olisi tuon jälkeen itkettänyt. Mulla on ollut tänään samanlainen päivä töissä, ja kyllä itketti kun tulin kotiin.

    VastaaPoista
  5. voi ei, olipas siinä ruokashowta kerrakseen. onneks viimein pääsitte kuitenkin syömään noin ihanaan ja tunnelmalliseen paikkaan. :)

    VastaaPoista
  6. Voi, Bacchus on I-H-A-N-A. Siellä on kuin herran kukkarossa. Minä ajattelen paikkaa vielä lämpimämmin kuin muut, sillä mua kosittiin siellä. Ja palvelu pelasi silloinkin =)

    VastaaPoista
  7. Nautin matkakertomuksestasi, kiitokset!
    Jäitte kylläkin paitsi sitä teatteria, me olimme siellä jo aikaisemmin ja saimme kokea loistavan esityksen.
    Tunnekuohu oli valtava.
    Ja saimmepa vielä väliajalla nauttia hyvää lohisoppaa!

    VastaaPoista
  8. No johan oli reissu, onneksi loppu oli onnellinen. Tuo kahvila kuulostaa sellaiselta, että me ainakin viihdyttäisiin juuri sellaisessa, siinä jää kaikki raksit toiseksi mennentullen.

    Ihanaa viimeistä viikkoa ennen joulua!

    VastaaPoista
  9. No olipa reissu - taitaa jäädä muistojen joukkoon vahvana - muistatko sillon Vaasassa. Mutta olitte sitkeitä, meikäläiset olis jo ensimmäisen hutin jälkeen marssinu Siwaan ja ostanu karjalanpiirakoita, nakkeja, jogurttia ja jaffaa!

    Tämä blogisi on kyllä pahasti koukuttava. Joka päivä on päästävä kurkistamaan oletko kirjoittanut jotain. Viikonloppu oli hankala, kun tiesin, että olet reissussa.(voisitko hankkia kannettavan, että voisit päivittää koko ajan - please!)
    Joulunvietosta tulee varmasti kiire kotiin ja lukemaan blogiasi.
    terveisin Tuula

    VastaaPoista