Kaisan tuumookset jatkuvat. Jos seurasit nyt salasanan takana olevia Kaisan tuumooksia ja Kaisan uusia tuumooksia, tunnetkin jo minut. Osa tämän blogin postauksista on siirretty Uusista tuumooksista syksyllä 2011, joten älä ihmettele mainintoja vanhasta blogistani teksteissä. Käsitöiden suhteen olen ihan Kerällä. Mukana menossa paras puoliskoni Sami, puhetta ymmärtävä prinsessa Stella ja mättäältä poimittu pikkukissa Mustikka. Porukassa hengaavasta ystävästäni OI:sta voit lukea lisää täältä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Uusi kirja alkaa ilmestyä

Ystävät, olen ollut vaitonainen pitkään - mutta ehkä ymmärrätte. Tämän tekstin julkaisin juuri Betty-sarjani ystäville:

****

Kun sain Koivurannan Gracen kirjoitetuksi ja syksyllä 2015 teille julkaistuksi, olin koko lailla puhki. Parin vuoden sisään olin kirjoittanut työn ohella kolme Betty-kirjaa - Betty ja muutosten aika, Betty ja myrskyn vuodet ja Koivurannan Grace, joista erityisesti Myrskyn vuodet oli äärimmäisen rankka aiheeltaan - ja tunsin olevani aivan tyhjä.

Kuten tiedätte, Bettyn maailmaan minä sukellan joko mielessäni tai kirjoittamalla silloin, kun haluan syystä tai toisesta paeta tätä oikeaa maailmaa. Kävi siis niin, että vaikka Gracen tarinan ensimmäisen osan ilmestyessä olin jo sanonut tekeväni sille jatkoa, ja vaikka palasia tuosta jatkosta pyöri mielessäni valmiina, en tahtonut jaksaa enkä tohtia aloittaa uutta urakkaa.

Viime kevät oli monin tavoin haastava: vaihdoin työpaikkaa, ja melkein heti synnynnäinen luustosairauteni aiheutti oireita, joiden takia jouduin tekemään töitä kotoa käsin (se onneksi oli mahdollista) ja odottamaan pääsyä pelottavaan leikkaukseen. Oli siis paljon muuta ajateltavaa kuin Gracen Euroopan-matka.

Kesäkuun 11. päivänä olin yksin kotona kahden kissamme kanssa. Rakastava puolisoni oli lähtenyt isänsä syntymäpäiville, jonne minä en voinut osallistua, koska leikkauksesta oli vajaa viikko, liikuin kahden sauvan kanssa enkä päässyt alas neljännestä kerroksesta, kun talomme hissi oli remontissa.

Mitäkö tein? Avasin tietokoneella uuden tiedoston ja kirjoitin siihen:
Aurinko oli juuri noussut Nizzan ylle. Välimeri aaltoili rantabulevardin edustalla turkoosin kaikissa sävyissä kuin vuoteelle huolettomiin poimuihin heitetty tanssiaispuvun kangas, ja palmunlehvät ja talojen valkeiksi kalkitut seinät säkenöivät valon kirkkaudessa.
Siitä se lähti, tarina Gracen matkasta niin Euroopassa kuin opiskelijaelämässäkin. Koska Grace-ystävämme on tavattoman puhelias ja hänen perheensä ei todellakaan ole tavallisimmasta päästä, tarina venyi venymistään. Minä en suitsinut tyttöä: uskon, että te ette ole pahoillanne pitkistä luvuista!

Työ oli rankka. En ole itse matkustanut paljonkaan ulkomailla, joten jouduin tekemään mikawaltarit ja kirjoittamaan paikoista, joissa en ole koskaan käynyt - onneksi, toisin kuin Waltarilla, minulla oli Google! Ja niin ihanaa kuin olikin tavata Ruthin ja Felixin perhe, oli kevään 1933 Berliinissä jo paljon sellaista, mikä aiheutti melkein fyysistä pahoinvointia, vaikka edelleen kyse on enemmän (aikuisten) tyttökirjasta kuin historiallisesta romaanista.

Välillä tuli pitkiä taukoja, jolloin tarina vain ei edennyt - sitten taas kirjoitin 3-4 lukua yhtä soittoa. Entiseen tapaan henkilöt, jotka minä kuvittelin luoneeni, ottivatkin ohjia omiin käsiinsä ja tekivät aivan toisin kuin halusin. Monista ihmisistä paljastui aivan uusia puolia, ja jouduin toteamaan, että 30 vuotta on tehnyt tehtävänsä: Gracen nuoruudessa on jo paljon sellaista, mitä ei hänen äitinsä nuoruuteen olisi voinut edes kuvitella. (Jos Gracen tytär elää nuoruuttaan 1960- ja tämän tytär 1990-luvulla, mennäänkin jo kokonaan eri aurinkokuntaan..!)

Uhkailin Bettyn Facebook-sivulla ja Bettyn ystävät -ryhmässä, että tarinan julkaiseminen voi siirtyä vaikk amiten pitkälle - ja sitten se vain valmistui, hupsista, ankaralla työllä mutta uskomattomalla vauhdilla. Nyt on takana ensimmäinen korjausluku ja trailerisitaattien poiminta, ja kunhan olette katsoneet alla olevan filminpätkän, tiedätte, milloin kirja alkaa ilmestyä tässä blogissa.


Mikäli Maailma kutsuu, Grace ilmestyisi kansissa, siinä olisi suunnilleen tällainen esittelyteksti:
Maailma kutsuu, Grace kertoo Gracen elämästä puolentoista vuoden ajalta 1930-luvun alkupuolen ääri-ilmiöiden Euroopassa. Tähän aikakauteen mahtuu niin unelmien matka Euroopan kulttuurikeskuksiin kuin opintojen aloittaminen ja oman tien etsiminen. Kasvaessaan "seitsemäntoista-ja-puoli-vuotiaaksi" neidoksi Grace oppii, että maailma ei aina kohtele hyvin ja oikeudenmukaisesti nuorta tyttöä, mutta että toisaalta kaikki on mahdollista, kun on hyviä ystäviä ja rakkautta.
Jos te tahdotte kirjasta jotakuta kiittää, kiittäkää minun rakastavaa puolisoani. Hänellä on vaimo, joka päivästä toiseen tulee illansuussa töistä, tervehtii, istuutuu koneen ääreen ja katoaa - ilmestyäkseen esiin niin myöhään illalla, että pahimmassa tapauksessa hiipii makuuhuoneeseen toisen jo nukkuessa, laiminlyöden paitsi puolisonsa, myös kodinhoidon ja kaiken muun järkevän.

Ja kaiken tämän jälkeen, vaimon tultua vihdoin tajuihinsa ja pyydellessä anteeksi, mies sanoo: "Se on sinulle tärkeää". Kun hullunkiilto silmissä naputin tarinan viimeisiä lukuja sunnuntaina iltamyöhään, hän sanoi: "Ei ilmeisesti mene enää kauan? Tee rauhassa!"

Kuten sanottu: ellen olisi keksinyt Duncania jo paljon ennen kuin tapasin hänet, hän olisi ollut Duncanin esikuva. (Vaikka hänen ulkonäkönsä olenkin lainannut Dugald Farlanelle.)

Mutta jos aivan konkreettisesti tahdot maksaa Bettyistä, voit tehdä sen Bettyn joulupataan täällä.

Ja nyt, ystävät, valmistaudumme uuden tarinan alkamiseen. Nauttikaa trailerista, ja kerratkaa aiempia osia, jos se on tarpeen! Jos joku vielä nykyään käyttää perinteistä "bloginappia", tästä voi lainata sellaisen.



torstai 22. joulukuuta 2016

Ihmeellinen joulu

Tähän piti tulla niitä tavallisia kuvia joulukuusesta ja kynttilöistä ja sitä tavanomaista tekstiä siitä, miten mukavaa on jäädä hetkeksi lomalle (tosin palkattomalle). Mutta sen sijaan saatte lukea tähänastisen elämäni mykistävimmästä kokemuksesta kuvauksen, jonka äsken julkaisin Bettyn erikoiset -blogissa:


”On harmi, että kamerani ei ollut mukana, sillä ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen. Lähetti, nuori poika, repesi ensimmäisenä nauruun, ja poispäin kääntyneen radistin hartiat tärisivät. Sitten luutnantin ilme silisi kuin taikaiskusta ja hänkin alkoi nauraa.
‘No nyt on nähty sekin ihme, että Fleming menee sanattomaksi’, hän virnisti." 
(Betty ja myrskyn vuodet, luku 20: Kotoisia päiviä)

Kuten tiedätte, olen ajatusmaailmaltani aika visuaalinen - näenhän kirjoittaessani kirjankin tapahtumat filminä päässäni. Tauluja meillä ei silti erityisen paljon ole, koska seinätilan täyttävät kirjahyllyt, minkä lisäksi meillä on muutamia enoni maalaamia tauluja ja olemme aina käyttäneet rahamme johonkin muuhun kuin taiteen ostamiseen. Mutta on muutamia tauluja, jotka puhuttelevat minua voimakkaasti.



Yksi niistä on Juhani Palmun Lauantaiehtoo. Muistan nähneeni sen ensimmäisen kerran ehkä joskus 1990-luvulla, ja rakastuin välittömästi. Kuvassa nuori tyttö istuu kuutamoisena lauantai-iltana katselemassa ulos ikkunasta autiolle kartanolle - joku saattaa nähdä hänen yllään körttipuvun ja käsissä Siionin virret, mutta minä näin ennen kaikkea haikeuden, odotuksen, aran toivon siitä, että joku tulisi.

Kuva kosketti minua, koska näin siinä myös hyvin paljon itseäni. Sitä ei kuitenkaan myyty julisteena, enkä opiskelijana todellakaan voinut hankkia vedosta. Postikorttina kuvan sentään jostakin löysin. Tästä kuvasta tuli jossakin yhteydessä tänä syksynä puhe omalla Facebook-seinälläni, ja taisin vihjata vitsinä, että jos joku miettii minulle joululahjaa, Lauantaiehtoo ei olisi huono vaihtoehto.

Muutama viikko sitten esittelin Bettyn ystävät -ryhmässä Stewartin (!) makeistehtaan toffeerasiaa. Tällöin ystäväni Marja-Leena eli Malli laittoi kaikessa viattomuudessa viestiä ja pyysi, että kävisin ostamassa hänelle pari karamellipurkkia lapsenlapsia varten. Sovimme, että Malli hakisi toffeet meiltä kotoa aatonaattona, kun olen vapaalla. Sitten hän kuitenkin kysyi, onnistuisiko niiden hakeminen tänään työpaikaltani, kun perjantai ei mitenkään sovi.

Tänään pakersin töiden kimpussa, kun yhtäkkiä havahduin ja katsoin kelloon: noin paljon jo, toivottavasti Malli muistaa tulla hakemaan toffeensa! Hetken kuluttua hän tupsahtikin toimistoni ovelle. Ihmettelin vähän, kun hän ei ollut päällysvaatteissa eikä muutenkaan sen näköinen, että olisi tullut suoraan ulkoa toimistooni kirjakaupan yläkertaan (!!), mutta kaivoin heti toffeerasiat esiin.

"Nyt sinun pitää lähteä päiväkävelylle", ilmoitti Malli. Oletin, että hänellä on autossa minulle joku joulupaketti, ja lähdin mukaan - mutta emme menneetkään rappusiin, vaan käytävää pitkin työpaikkani kokoushuoneeseen.

Se oli niitä tilanteita, joista isäni tapaa sanoa, että "aivan kuin unesta heräsin". Ensin näin, että paikalla oli luonnollisesti Mallin puoliso. Sitten näin, että paikalla oli myös Tarja, ja ajatukseni löivät aivan tyhjää.

Ja sitten tajusin, että yksi seinällä olleista tauluista oli otettu alas, ja sen tilalle oli ripustettu Lauantaiehtoo. Malli selitti, että joukko Bettyn ystäviä ja minun ystäviäni oli halunnut tämän taulun yhteistuumin lahjoittaa.

"Mitä? Minulleko?" Kuvan otti Malli.

Minulla on raivostuttava taipumus itkeä suuttuessani, mutta sen verran kovapäinen olen, että liikutuksesta itken äärimmäisen harvoin. Nyt itkin. Ja menin aivan puhekyvyttömäksi. Tarjaa harmitti, kun hän ei ollut ottanut videota sisääntulostani - kukaan ei enää jälkikäteen usko, että minä mykistyisin täysin, kuten Duncan rintamalla kesällä 1915! Mutta niin kävi.

Tässä jo hymyilyttää. Pidän käsissäni "lahjakirjaa" jossa ovat kaikkien osallistujien nimet, mutta teksti ei tahtonut näkyä. Kuvan otti Tarja.

Voin vakuuttaa, etten koskaan unohda tuota hetkeä, niin totaalisen yllätetyksi tulin, minä, joka niin rakastan yllätyksiä! Selvisi, että toffeet olivat olleet vain tekosyy tavata, ja että luovuttajat olivat sisään tullessaan hyssytelleet, kun heitä oli koetettu neuvoa minun huoneeseeni, ja sen sijaan pyytäneet tyhjää huonetta.


Kun en tiennyt, haluatteko koko nimänne julkisuuteen, laitoin teidät sydänsateeseen.

Kiitos, ystävät. KIITOS. Shokki on aika lievä sana kuvaamaan tunnetilaani. Luovutusseremonian jälkeen työkaverit pahoittelivat, kun ei talossa ollut tarjolla mitään kahvia ja suklaata väkevämpää - ilmeisesti olin sen näköinen, että rouva Wallacen "järkyttävien tilanteiden varalta" pitämä pullo olisi tullut tarpeeseen!

Malli, minä ja Tarja, joka oli pukeutunut oikeaoppisesti Stewartien väreihin. Kuvan otti Kalervo.

Malli kertoi ryhtyneensä heti Facebook-päivitykseni jälkeen etsimään Lauantaiehtoota. Hän oli ollut yhteydessä jopa itseensä Juhani Palmuun, joka oli tiennyt, että vedos numero 63/250 oli vapaana, ja se oli löytynytkin Tori.fistä. Vihdoin taulu oli päätynyt Mallin sisarelle Helsinkiin, mistä Malli oli raahannut sen junassa mukanaan. Minä puolestani sain nyt niin täyden palvelun, että kuvien oton jälkeen katsoin vierestä, kun taulu käärittiin uudestaan kuplamuoveihin, joista se oli otettu, ja kuljetettiin minun autooni kotimatkaa odottamaan.


Taulu on saatu turvallisesti kotiin, ja laaduntarkastajat varmistavat, että se on todella aito Palmu. Lasissa ei ole vikaa, siitä vain heijastuvat joulukuusen valot sekä näköjään myös kuvaaja itse....

Kyllä veti nöyräksi. Paniikissa aloin heti miettiä, ovatko teidän joulupakettinne ollenkaan tämän arvoisia ja pitääkö ne kirjoittaa uudelleen! Ystävät, tämä on liikaa. Ihan oikeasti.

Kun ajoin iltapäivällä töistä kotiin aloittamaan pientä joululomastani, autoradiosta kuului melkein neljä vuotta sitten kuolleen sisareni lempijoululaulu Maa on niin kaunis, taulu matkasi etuistuimien takana jalkatilassa ja ajattelin teitä - ja vähältä piti, etten taas itkenyt. Lauantaiehtooseen tuli nyt aivan uutta symboliikkaa. Tyttö ehkä istuu yksin, mutta minä sain taulun suurelta ystävien joukolta. En olisi koskaan arvannut Bettyn maailmaa luodessani, mihin se minut kuljettaa.

Taulu ei ole lopullisella paikallaan tässä, mutta tuossa seinällä sattui olemaan tukeva koukku, johon sen uskalsi ripustaa siksi aikaa, kunnes poraamme vähän seinää.

Vähäisenä kiitoksena siis saatte joulupaketteja tässä blogissa [siis Bettyn erikoiset -blogissa] jouluaatosta klo 12 alkaen. Sitä odottaessa vielä yksi Bettyn jouluun sopiva sävel, jota ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta tästä linkistä pitäisi kaikkien halukkaiden päästä Spotifyyn kuuntelemaan Hannu Jurmun äänite Wilho ja Impi Siukosen laulusta Tulo vanhaan kotiin. Kuunnelkaa tarkasti sanoja!

Pian on joulu!

maanantai 28. marraskuuta 2016

Lääkitys kohdallaan?

 

Tampereen reissu tehtynä - junalla! Samin turvissa toki, mikä oli erinomainen asia, sillä vaikka maa oli osin sula, oli se pahimmillaan aika lipsakasta. Kotiin palattua tajusin, etten ole käynyt oikeassa kaupungissa varmaan viime tammikuun jälkeen, jolloin olin työreissulla Helsingissä. Ilmankos oli yhtä aikaa piristävää ja uuvuttavaa! Kela-taksi on toki hieno palvelu, mutta myös aika tappava. Kun ajetaan ensiksi kolme tuntia yhteen suuntaan, hoidetaan lääkäriasiat ja ajetaan kolme tuntia takaisin ilman mitään virkistystä tai hauskuutta (vaikka parhaimmillaan kuljettaja toki voi olla virkistävä ja hauska!), siinä väsyy vielä enemmän kuin vapaasti kulkiessaan. Siksi oli hienoa matkustaa oman aikataulun mukaan.


Lähdimme sen verran aikaisella junalla, että ehdimme pari tuntia ihmetellä Tamperetta ennen TAYS:iin menoa. Aloitimme aamiaisella aseman läheisessä hotellissa, koska emme tienneet, ehtisimmekö syödä lounasta missään. Sitten teimme täsmäiskun kahteen kauppaan, jonne pitää päästä. Onneksi rakas Tampereeni on ihmisen kokoinen, niin että jopa rampa pystyy kävelemään asemalta Tigeriin ja Tigerista Stockalle!


Entä itse se asia? Olen käynyt parina aamuna verikokeessa Seinäjoella, ja nyt minulla oli TAYSissa ensiksi luuntiheyden mittaus ja sitten selän röntgen ja tietysti vastaanotto. Tutkimukset olivat molemmat niin etuajassa, että olin kummassakin jo käynyt vartti sen jälkeen, kun ensimmäiseen vasta oli aika. Sitten vain odotettiin ja odotettiin - kahvilla tietysti kävimme, mutta toiveikkaana menimme polille ajoissa, jos vaikka sieltäkin pääsisi pian pois. No, lääkäri oli sitten tunnin myöhässä. Pääsin vastaanotolle kolmelta, ja juna lähti neljältä, ja jokainen potilas oli viipynyt sisällä kovin kauan...

Täytyy siis tunnustaa, että itse asia tahtoi jäädä sivuseikaksi, kun katsoimme kelloa ja mietimme, ehdimmekö junaan (minulla oli jo puhelin kädessä ja VR:n asiakasnumero valittuna lippujen vaihtamiseksi seuraavaan junaan, kun kutsuttiin sisään). Ja ehdimmehän me lopuksi aivan hyvin, kun hoputin lääkäriä ja sitten lainattiin pyörätuoli ja Sami lähes juoksi K-osasta A-osaan minua työntäen ja onnistuimme saamaan taksin tolpalta.

 
Mutta kyllähän sieltä aika rajua tietoa tuli. Minulla ja keskiverto-OI:ta lujemmilla luillani ei mene ihan niin kovaa kuin olen luullut. Sekä selkärangassa että rintarangassa niveliä on painunut kasaan, minkä melkein jo arvasin, kun isotooppilaboratoriossa otettiin pituus ja se olikin yhtäkkiä vain 140 cm - kouluiässä olin 142 ja vielä joku vuosi sitten 141 cm. Ilmankos ristiselkä kipeytyy, jos joudun olemaan pitkään jaloillani, ja ilmankos ei anestesialääkäri kesäkuussa tahtonut saada pistetyksi epiduraalia.

Siellä täällä olemuksessani näkyy sekä luuntiheyden alentumaa että jo osteoporoosiakin (onneksi TAYS:ista aina tulee hyvä epikriisi, sillä en oikeasti muista läheskään kaikkea siitä, mitä lääkäri luetteli). Myös D-vitamiiniarvot saisivat olla korkeammat. Sen verran hyvä tilanne kuitenkin on, että vaikka bisfosfonaattihoito aloitetaan heti viideksi vuodeksi, otan sitä ensiksi tablettina kerran viikossa, en pistoksena puolivuosittain. Tällä turvataan sekin, että jos tulee ongelmia, voidaan peli viheltää poikki heti ja lääke katoaa elimistöstäni viikossa, kun pistoksena annettu lääke vaikuttaisi puoli vuotta.

Sain sitten 42-vuotiaana elämäni ensimmäisen säännöllisen lääkityksen. Olen vähän hämmentynyt, vaikka tietysti kiitollinen selvittyäni tähän asti ilman. Alunpitäen ajattelin kieltäytyä bf-lääkityksestä tiukasti, mutta jos ihminen alkaa tosissaan mennä kasaan ja vaihdevuodet vielä lähestyvät, eipä siinä paljon ole vaihtoehtoja.



Reissussa on siis vähän pureksimista. Mutta oli meillä hauskaakin, sillä ellette vielä tiedä, minulla on hassu ja ihana mies, ja olimme kai vähän väsyksissä ja huumorintajumme siksi tavallistakin huonompi. Taisimme herättää vähän hämmennystäkin, sillä ilmeisesti sairaaloissa ei ole tarpeen nauraa tai kuherrella, ainakaan näin vanhan parin... Ja Stockmannin jouluosastolla havaitsin ilokseni, että muutkin kuin minä fanittavat kettuja. Olisin voinut ostaa kaikki  toistakymmentä eri versiota ketuista, mutta onneksi mukana oli kaksilahkeinen järjen ääni, ja niin valitsin kaksi mieluisinta. (Sekä Lindtin suklaata, mutta se meni piiloon jouluun asti eikä ehtinyt kuvaan.)

lauantai 26. marraskuuta 2016

Adventin aattona

 
Hyvää adventtia, ystävät! Jopa tänä pitkänä ja pimeänä syksynä on päästy siihen hetkeen, jolloin alamme odottaa valoa. Viime viikkoina olen sairastanut sinnikästä flunssaa, tehnyt töitä, kirjoittanut jatkoa Betty-sarjaan ja suunnitellut Bettyn tarinallisia joulupaketteja, jo kolmantena vuonna peräkkäin. Enpä olisi arvannut, mihin se johtaa, kun vuonna 2008 ujostellen vanhat tarinani, Bettyn kaksi ensimmäistä osaa, julkaisin!


Nyt tuntuu siltä, että kirjoittamisessa on hyvä pitää pientä taukoa, joten ehdin tehdä vapaa-ajalla muutakin kuin naputella koneella - tai sitten naputtelen eri asioita, kuten tätä blogia! 

Tänään kävelimme Seinäjoen keskustassa. Siis kävelimme. Minulla oli kyllä yksi kyynärsauva, kuten vielä ulkona ja pidemmillä matkoilla yleensäkin, mutta muuten pystyin liikkumaan melkein kuten kuka tahansa. Leikkauksesta on puoli vuotta - ehkä ihme sittenkin tapahtuu! Ylihuomenna menen taas TAYSiin, siellä on nyt herätty siihen, että joku OI-ihminen on parikymmentä vuotta ollut kaikkien hoitojen ja seurannan ulkopuolella, ja nyt sisätautilääkäri tahtoo nähdä luuni sekä otattaa lukuisia testejä. Saa nähdä, päädytäänkö bisfosfonaattihoitoon vai ei. Itse en olisi niinkään kiinnostunut korjaamaan sellaista, mikä ei ole rikki, sillä tälläkin lääkkeellä on sivuvaikutuksensa.


Joka tapauksessa tänään fiilistelimme adventin aattoa lähestulkoon kaatosateessa - ja ihmettelimme tätä kaksijakoista kotikaupunkiamme. Puoli keskustaa vedetään sileäksi kerrostalojen tieltä, ja samaan aikaan yritykset karkaavat keskustasta mahdollisimman kauas.

 
Sitten on niitä orhkeita, jotka yrittävät ja näkevät vaivaa koettaakseen tarjota meille muille kauneutta ja hemmottelua.


Eiliseen Black Friday -hulluuteen osallistuimme puolen tunnin täsmäiskulla Torikeskukseen - ja teimmekin hyviä kauppoja. Tänään oli sitten tarkoitus perehtyä Seinäjoen historian ensimmäiseen joulutoriin. Mutta lieneekö syynä se, että ihmiset olivat haaskanneet kaikki rahansa eilen, vaiko se, että vettä todella tuli välillä melkein kaatamalla, tori oli varsin hiljainen niin myyjien kuin ostajien puolesta. Somia nuo pienet punaiset tuvat kyllä olivat, ja jouluvalot olivat aivan erikoisen hienot!

 
Mutta säästä viis, se ei tee joulua, eikä sitä voi ostaa kaupastakaan, vaikka mainokset "koko joulua" tarjoavatkin. Joulu tulee aivan muualta. Jouluradio ei ainakaan ole haitaksi siinä. Levollista ja rauhallista joulunodotusaikaa!

torstai 6. lokakuuta 2016

Leheren päällä



Nykypäivän työvoimatilanteesta kertoo paljon se, että kun joku ihminen saa vakituisen työpaikan, uutinen on niin harvinainen, että siitä tehdään kansikuvajuttu valtakunnalliseen viikkolehteen... ;)

Kuvien pitäisi aueta lukukelpoisiksi klikkaamalla ensin kuvaa tässä ja sitten vielä uudelleen (plussalla merkitty suurennuslasi).




Kansan Raamattuseuran Sana-lehden lapualainen päätoimittaja Heli Karhumäki ilmaisi halunsa haastattelun tekemiseen heti, kun tulin keväällä valituksi Herättäjä-Yhdistykseen, ja nyt siis ollaan tässä asti. Lyhennetty sähköinen versio jutusta on luettavissa täällä. En totisesti itse määrittelisi itseäni ensisijaisesti "haurasluiseksi körtiksi", vaikka viestijänä tietysti ymmärränkin vetävien otsikoiden merkityksen, mutta muuten juttu on mielestäni hyvä. Vaikutan huomattavasti fiksummalta kuin olenkaan!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Terveisiä Tampereelta - taas


Tänään hujahti jälleen TAYSissa työpäivän verran eli klo 9.15-17.45. Kahdessa eri kutsukirjeessä oli eri aikoja, joten tietysti varauduin paikalle varhaisemman ajankohdan mukaan... Sitten CT-kuvaus oli myöhässä, koska remontti, ja vastaanotolle päästyäni lääkäri tahtoi odottaa radiologin lausunnon, vaikka itsekin näki, ettei murtumia ole tullut (olisin voinut kertoa sen ihan ilman kuvaakin!). 

Joka tapauksessa luuni tilanne on nyt hyvä: ei uusia murtumia eikä vanhojakaan (en tiedä mitä hiusmurtumia reisiluussa kesällä nähtiin) ja tavoite on päästä sauvasta eroon. Sen vuoksi päätettiin olla tekemättä osteotomiaa tai muitakaan korjausliikkeitä, paitsi jos napsahtaa, jolloin saan olla suoraan yhteydessä ortopediin. Toivon mukaan hän tajusi, mitä tarkoitin sanomalla hyvästellessä: "toivottavasti ei vähään aikaan nähdä!"
 

"Oletko saanut nyt kesän aikana kuntoutusta?" lääkäri kysyi. No ka en, mistäs sellaista saisi, kun ei hän sitä ollut määrännyt..... Ymmärtääkseni tämän jälkeen moista voisi olla luvassa, mikä varmaan on oikein hyvä asia. Tosin olen jo lapsena saanut pakkojumppauskiintiöni täyteen ja tasan tarkkaan tiedän, mitä pitäisi tehdä, kun joku vaan tekisi sen puolestani!

Mielenkiintoista oli myös se, että ortopedi lähetti konsultaatiopyynnön endokrinologiselle siitä, olisiko minulle apua bisfosfonaattihoidosta, vai onko siitä mahdollisine sivuvaikutuksineen enemmän haittaa kuin hyötyä. Periaatteessa olisin kiinnostunut bf-hoidosta, mutta kyllä mietin, onko sellaista tarpeen korjata mikä ei ole rikki - minähän selvisin vuodesta 1988 vuoteen 2009 ilman ainoatakaan murtumaa ja (valitettavasti) ilman minkäänlaista hoitosuhdetta mihinkään sen jälkeen, kun kasvoin ulos Lastenklinikalta ja ennen kuin pääsin TAYS.in siipien suojaan. 

"Kyllä sulla aika lievä OI on", lääkärikin totesi, ja kuulosti melkein epätoivoiselta kuntoutusasiaa pohtiessaan: "Eikö sinulla oikeasti ole hoitosuhdetta mihinkään [Seinäjoen seudun] instanssiin?" Totesin, että en minä lääkäreitä ole mihinkään tarvinnut...

Eihän niitä murtumia nyt trusapäis ole ollut vuoden 2009 jälkeenkään, jolloin vasen reisi murtui ydinnaulaa vaihdettaessa. Tosin kropan vanhentuessa OI vain nuortuu, ja vähän kauhulla odotankin vaihdevuosia. Jos nimittäin murrosiän hormonimuutokset yleensä helpottavat OI:n oireita, vaihdevuodet toiminevat toiseen suuntaan. Ei siis ole oikeasti huono juttu, että on hoitosuhde ja kuuma linja edes jonnekin, oli se jokin missä päin Suomea tahansa, eikä tarvitse enää tapella hoitoonpääsystä.

 
 

Tämän päivityksen kuvitus kertoo päättyneestä pikkulomasesta. Kun edellisviikonloppu hujahti töiden merkeissä, pidin nyt torstain ja perjantain vapaata mm. pikkuleivillä kruunatun kahvittelun ja käsityömessujen merkeissä. Eläköön messujärjestäjä, joka osaa sijoittaa tuoleja säännöllisten välimatkojen päähän Areenaan!

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Menimme Saareen



Olen työn puolesta parin viikon aikana piipahtanut kahdesti Nilsiän Aholansaaressa: ensiksi Herättäjä-Yhdistyksen työntekijäkokouksessa ja tänä viikonloppuna Körttifoorumissa. Jälkimmäinen on nimensä mukaisesti vuosittainen kaikille avoin tapaaminen, jossa aiheena on aina jokin ajankohtainen asia - tällä kertaa luonnollisesti Siionin virsien uudistustyö.


Aholansaari on herännäisjohtaja ukko-Paavo Ruotsalaisen (1777-1852) kotisaari, jossa toimii nykyisin leiri- ja lomakeskus. Herännäistaustastani huolimatta en ole käynyt rippikouluani Aholansaaressa, vaan olen ennen tätä syksyä vieraillut siellä kerran elämässäni, toukokuussa 2002, jolloin leirikirkko vihittiin käyttöön. Nyt tuo jo säiden harmaannuttama lukuisien nuorten konfirmaatiopaikka pilkisti majapaikkamme ikkunasta. Uskonpa kuitenkin, että tulevina työvuosina Saaren maisemat tulevat erittäin tutuiksi!


Aika kului tiiviisti siioninvirsiuudistuksen ympärillä alustuksia kuunnellen, keskustellen ja uudistettuja virsiä harjoitellen. Mutta tietysti veisattiin näitä vielä nykyisiäkin - uudistettu kokoelmahan on tarkoitus ottaa käyttöön ensi kesänä Nilsiän herättäjäjuhlilla. (Näitä uudistettujen virsiehdotusten valikoimia voi muuten ladata itselleen harjoiteltavaksi täältä. Jos haluaa tarkastella tämänhetkistä ehdotusta kokonaisuudessaan, kannattaa mennä tänne.) Ja körttihuumori kukki!



Osana Körttifoorumin ohjelmaa olivat seurat Paavon pirtissä sekä perjantaina että lauantaina. Syyskuun sateentuhruinen ilta nosti lämpimästä takista huolimatta tipan nenänpäähän ja sai kipristelemään varpaita tukevissakin kengissä, mutta siteeraan äitiäni: "Kyllä nua Siionin virret vaan teköö eetvarttia!" Oma veisuu jäi viikonloppuna valitettavan vähäiseksi, sillä videokamera mikrofoneineen oli melkein koko ajan liian lähellä ja olisi napannut vain minun ääneni, mutta annoin ystäväkansan veisuun kantaa.


Olimme päättäneet, että lauantaipäivän alustukset videoitaisiin tallennettaviksi ja myöhemmin julkaistaviksi, mutta että perjantai-illan seurat lähetettäisiin kokeeksi suorana lähetyksenä Facebookissa

Niin hienosti kävi, että lähetys kantoi katkeamatta pirtin hämärästä halki Suomen. Vanhaan herännäistapaan puhujia ei ollut sovittu etukäteen, vaan se puhui, joka tunsi siihen kutsua. Myöskään virsiä ei tietenkään sovittu valmiiksi eikä useimmiten numeroakaan sanottu aluksi, vaan joku vain alkoi veisata sopivaa virttä ja muut ehtivät mukaan vuorollaan. (Tämä herättää aina joskus hämmennystä herättäjäjuhlilla - edes siellä ei virsiä ole valittu etukäteen, vaikka tapahtuman laajuuden vuoksi aloituksen tekevätkin esiveisaajat.)
 
Oli hienoa päästä mukaan tapahtumaan, jossa tapasi herännäisyyden ystäviä ympäri Suomen. Erityisesti minua lämmitti se, miten sydämellisesti otettiin vastaan tämä uusi "Herättäjän meedio", kuten viestintäsuunnittelijan (media)tehtävistäni vitsailtiin. Paljon on minulla oppimista, ja nöyräksi vetää, mutta jos armoasi päiviini ja siunausta saisin, niin lähimmäisten parhaaksi taas työni toimittaisin. (SV 188:5, ehdotus)

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Vanhojen syntien syyskuu

 

Kuten elämääni ihan luonnossa tai vaikkapa tässä blogissa seuranneet tietävät, pieninä palasina on ollut leipäni maailmalla kuluneina vuosikymmeninä. Samilla on tapana toisinaan - viimeksi tänään - huokaista jotakin tyyliin "kaikessa sinäkin olet mukana ollut!", kun maata tai maakuntaa kiertäessä mainitsen milloin mistäkin niemestä tai notkosta olleeni siellä kirjailijavieraana / historiantutkijana / jonkin hankkeen merkeissä / maa- ja kotitalousnaisten asioissa (yliviivaa tarpeeton).

 

Tänä syksynä näitä "vanhoja syntejä" on muistettu oikein urakalla. Jäädessäni keväällä pois Etelä-Pohjanmaan maa- ja kotitalousnaisten vs. toiminnanjohtajan tehtävistä Herättäjä-Yhdistykseen siirtyäkseni jäi sillisalaattityönkuvassani monikin asia kesken, yhtenä niistä ProAgria Etelä-Pohjanmaan valokuvaprojekti. Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseuran säätiö myönsi nimittäin taannoin rahoitusta siihen, että yhdistyksen 150-vuotishistorian kirjoittajana ja myös sen kuvamateriaalin parhaiten tuntevana järjestäisin, luetteloisin ja digitoisin kaikki olemassa olevat valokuvat.


Pääsin työssä alkuun, mutta kuten sanottu, se jäi kesken vakituisen työpaikan kutsuessa. Suostuin kuitenkin siihen, että kunhan tehtävään saataisiin uusi tekijä, tulisin opastamaan häntä jonakin päivänä. Tässä ominaisuudessa vierailin siis pitkästä aikaa Etelä-Pohjanmaan Elinkeinotalolla, koetin palauttaa mieleeni aloittamani arkistoluettelon saloja ja muistaa kertoa tehtävää jatkavalle ihmiselle kaiken sen, mitä muistin vielä keväällä asemoidessani näitä valokuva-, silkkitasku- ja arkistolaatikkovuoria takaisin arkistoholviin. Ilmeestäni näkee, miten helpottuneena jätin tehtävän uusiin käsiin! Hymy taitaa tosin olla herkässä siksikin, että sain vielä puoli vuotta talosta lähdettyäni muistamisia, mikäli ihmettelitte ylempien kuvien Taika-astioita ja viiriä.


Samoihin aikoihin arkistotapaamisen kutsuessa sain toisen puhelun. Valmistuttuani historiantutkijaksi jouluksi 2000 aloitin heti tammikuussa Laihian seurakunnan 500-vuotishistorian kirjoittamisen. Nyt minua pyydettiin puhumaan seurakunnan 440-vuotisjuhliin. Jos joku huomaa näissä vuosimäärissä hienoista ristiriitaa, selvennettäköön, että vuonna 2004 Laihian kirkon 200-vuotisjuhlia varten ilmestynyt Puoli vuosituhatta Laihian seurakunnassa alkaa jo kappeliseurakunta-ajasta eli vuodesta 1508, kun nyt siis juhlittiin muutamaa kymmentä vuotta myöhemmin itsenäistynyttä seurakuntaa.


Lupauduin juhlaan mukaan aavistamatta, että tämä sunnuntai osuisi keskelle kahta aikamoista härdelliviikkoa töissä (vaikka minä en tietysti valita matkustaessani täältä kaukaa Nilsiän Aholansaareen kahden viikon sisällä kahdesti, kun jotkut työkaverit tekevät sen kolmesti!). Onneksi ymmärsin heti puhepyyntöön suostuessani sanoa, että mitään historialuentoa en pitäisi. Toistakymmentä vuotta sitten valmistuneesta tutkimuksesta en enää paljon muista, ja kaikkien vuosisataisten vaiheiden muotoilemisessa esitelmäksi olisi ollut aivan liian suuri työ. Sen sijaan lupasin jutella historian tutkimus- ja kirjoitustyöstä ja kokemuksistani sen aikana.


Tänään sitten Samin kanssa juhlimme Laihialla. Loppujen lopuksi oli hauska käydä siellä pitkästä aikaa tuttuja tapaamassa. Seurakunnan työntekijät toki ovat vuosikymmenen mittaan suurelta osin vaihtuneet, mutta eläköityneitä oli paikalla mukavasti, ja oli kiva kertoa ja kysellä kuulumisia. Tilaisuudesta oli haluttu ei-pönötysjuhla, ja sitä se kyllä oli - naurua riitti läpi koko ohjelman.




Minulla on tapana yleensä kirjoittaa kaikki puheeni sanasta sanaan ja lukea ne paperista. Olen lapsesta asti esiintynyt niin lukemattoman monta kertaa, että osaan lukea puheeni luontevasti, paperiin jatkuvasti tuijottamatta ja yleisöön katsekontaktia ottaen. Nyt halusin kuitenkin päästä vähällä ja olla rento, ja siksi tein vain tukisanalistan. Jännitin puhumista sen vuoksi - ja aina vain enemmän jännitin tajutessani, että väkeä tulvi sisään oven täydeltä, niin että sali oli kuin pistetty. Mutta ainakin oikeaan kohtaan osuneiden naurunpyrskähdysten ja jälkikäteen saamieni kiitosten perusteella meillä kaikilla oli yhtä mukavaa. Kuten näkyy, pystyin seisomaan puhuessani vapaasti, vasta loppuvaiheessa nojasin hiukan tarjoilupöytään. Rauha-sauva oli mukana, mutta lepäili esitykseni ajan. Moni tuntui vielä muistavan, että olin Laihian aikana ollut "innokas kävelijä", joten olin nyt sauvoineni erinomainen varoittava esimerkki liikunnan vaarallisuudesta! 
 

Laihialaiset eivät olleet juhlinnassaan lainkaan maineensa veroisia, vaan tilaisuus alkoi ruualla ja päättyi kahviin. Siitä huolimatta kotimatkalle lähtiessä poikkesimme paikallisessa pizzeriassa ostamassa sunnuntaipäivällisen mukaan. Olen nimittäin jo pitkään ihaillut Laihian Kotipizzan oivaltavia, hauskoja, kauniisti kuvitettuja ja ennen kaikkea erinomaisella suomenkielellä kirjoitettuja päivityksiä Facebookissa, ja yksinkertaisesti halusin käydä paikassa, jota markkinoidaan sellaisella ammattitaidolla. Ja oli se ruokakin hyvää!

Nyt saan sitten hetkeksi unohtaa menneet ja katsoa tulevaan. Luvassa on rankahko työviikko, jonka jälkeisestä vapaasta aion nauttia täysin rinnoin. Ko. vapaa päättyy kontrollikäyntiin TAYS:issa, saapa nähdä, saapa nähdä... Sauvojen laina-aikaa taidan kuitenkin vielä jatkaa.